Finnlife

Kotona taas. Onko tämä se paikka, joka on minun koti? Yritän muistaa, että ulos ei voi lähteä shortseissa. Että vessapaperit heitetään vessan pönttöön, etsin turhaan niille koria. Että vettä voi juoda hanasta. Että feisbuukkia ja blogia voi lukea ilman, että täytyy miettiä - toimiikohan se tänään. Keitän itselleni hyvää kahvia ja taistelen pojan kanssa maidosta. Hän on juonut viimeisen 10h aikana puolitoistalitraa ja joisi meidän kaikki maidot. Pojan mielestä on ihanaa olla Suomessa. On oma hiekkalaatikko. On järvi, johon voi haluta uimaan vaikka vesi onkin jäätävän kylmää. On keinut ja on perunaa ruoaksi. Aamulla hän on asetellut siistiin riviin kaikki haluamansa aamiaistarvikkeet: Maitoa, raejuustoa ja voita. Sukulaiset ovat ostaneet jääkaapin täyteen herkkuja, siivonneet ja harvoineet. Se tuntuu luksukselta.

Avaan takapihan oven kylmään auringonpaisteeseen - kukaan muu naapuristossa ei ole hereillä kello kahdeksan sunnuntaiaamuna. Haen lisää vaatteita, sakset ja rukkaset. Leikkaan yli vyötäröni korkeuteen hurahtaneet nokkoset puutarhasta ja kitken kukkapenkistä voikukan varsia. Terrakottasotilaamme pää löytyy oregano- ja ruohosipulipuskien välistä. Nostan hänet takaisin pystyyn vaikka tiedän, ettei kiinalainen patsasystäväni tule kestämään enää montaa Suomen talvea, hän murenee jalustallaan. Katselen kukkia, jotka ovat kauneimillaan. Miksi kaunis maisema ei vie onttoa oloa pois?

Sisällä minussa tuntuu levottomalta. Mietin asioita, joita pitäisi tehdä, joita haluaisin tehdä. En halua lamaantua, haluan edetä, mutta en tiedä miten aloittaa. Joku minussa on vielä kiinni jossain muualla. Teen asioita täysin mekaanisesti, en kaipaa kenenkään seuraa. Keitän lisää hyvänmakuista, aitoa kahvia. Kävelen kotikadulla juoksentelevan poikani perässä ja mietin, onko tämä se paikka, joka on minun koti? Missä minä olen?

"Milloin asetut aloillesi?", kysyy netissä ihminen, joka ei minua tunne. "Toivottavasti en vielä pitkään aikaan", vastaan siihen:  "Mutta jos kysyt, milloin olen seuraavan kerran Suomessa yli viikon verran, vastaan, että "Heinäkuun lopussa." 

Vastahakoisesti teen listan asioista, jotka haluan saada aikaan tästedes joka päivä tällä viikolla: HIIT-treenin. Puoli tuntia väikkäriä. Graduohjausta. Blogipostauksen. Olen lomalla, mutta en NIIN lomalla. On maanantaiaamu ja istun terassille villasukissa. Aurinko paistaa vähän lämpimämmin kuin eilen. Treeni on tehty. Siitä se elämä taas alkaa.

 /Back home? Is this the place I call home? I try to remember I can drink water from the taps. That I can throw toilet paper down the toilet. That when I turn on the internet, I'll be in facebook, google and blogger without hassle. My son is thrilled to be back. He's drank two cows worth of milk in the last two days. He's eaten about 15 potatoes. He's had rye bread and cottage cheese. He's pleased there's lakes and swings and our precious back yard. He's happy about it all. I wonder how to get to that excitement. It's still empty inside me, like in limbo I walk through the rooms of my house, the home street, the familiar scenery. Flowers all blossom in the cold sunny air and I forget I cannot go out in shorts. I put my wooly socks on and sit in the terrace thinking of all those things I would like to get done. The things that seem impossible to start again. The routines of being in Finnlife. In my mind, I am not back yet. Do I have to be if I don't want to? I make myself a good cup of coffee and eat my healthy breakfast. I excersise in my kitchen before 8am on a Monday morning. There it is. I can feel it beginning again.