Tällä viikolla virta on ollut todella poissa. Kesäflunssa vei mehut enkä ole oikein jaksanut juuri mitään. Töissä sentään suunnittelimme kyselyä opiskelijoille, jotta saamme meitä kiinnostavaa dataa kerättyä tässä kuussa.
Mieheni lähti viikonlopun viettoon Pekingiin ja sitten painelee sieltä huomisaamuna Anyangiin Lion TV:n filmiryhmän kanssa kuvaamaan dokkaria liittyen oraakkeli-luihin ja sotavaunujen käyttöön Kiinan esihistoriassa. Hän on vuosien varrella tehtaillut kaikenlaisia historiallisia dokumenttipätkiä ja häntä pyydetään niihin usein, onhan hän yksi pitkän linjan Kiinan historian tutkijoista, joilla on kokemusta tv-esiintymisistä. Hänellä on tänään myös synttäripäivä, joten olen tyytyväinen, että hän pääsee vähän hurvittelemaan illaksi Pekingiin ilman lapsenvahtihommaa. Happy Birthday Dear!
Poitsu ja minä jäimme siis reiluksi kolmeksi päivää keskenämme Xi'aniin. Tämä on meidän perheessä hyväksi havaittu ratkaisu, että vanhemmat matkustavat vuoroviikoin, viime viikolla minä ja nyt J. A saa pysyä omassa rutiinissaan ja kuvioissaan eikä hänen elämänsä häiriinny. Sinänsä hän on kyllä hyvä matkustaja ja pitää siitä, että näkee uutta ja ihmeellistä. Mutta sitten asiat niinkuin syöminen, nukkuminen ja vessat vieraissa paikoissa ovat hänelle edelleen haasteita. Ruoan suhteen hän saattaa käydä nirsoksi, yön läpi nukkuminen ei ole mitenkään taattua ja pissat eivät kiinalaisiin vessoihin tule, ei sitten millään. Viime vuonna matkustimme koko kuukauden kovalla tahdilla täällä Kiinassa. Nyt olemme pysyneet suurin piirtein pelkästään Xi'anissa.
Olen nauttinut tästä seesteisyydestä. Miten elämä Kiinassa voisi olla seesteistä? Joka päivähän täällä tapahtuu kaikkea... Mut niin vain on että kiinarutiiniin tottuu ja eksoottisesta tulee arkipäiväistä.
Nyt meillä on enää muutama hassu päivä täällä jäljellä - lähdemme kotiin ensi viikon torstaina. Miten aika hurahtaakin näin nopeasti..? Miten se saakin minut katselemaan lentoja britteihin... Että ehtisimmekö sukuloida ennen kuin isin täytyy taas lähteä takaisin Kiinaan elokuun lopussa... Joku voisi kysyä, että enkö minä viihdy Jyväskylässä, kotona... Toki viihdyn, mutta silti oloni on jotenkin levoton, jos ei ole reissuja suunniteltuna.
Kotiinpaluu on jotenkin ristiriitainen aihe. Tavallaan sitä on odottanut. Tavallaan se tarkoittaa taas sopeutumista siihen arkeen siellä Suomessa. Miksi musta tuntuu et kotona oottaa ne asiat, joita oon ollut täällä paossa? Miks ajattelen, et Kiina on sellainen Shangri-La, jossa pääsen irti niistä jostakin vastuista...? En tiedä, mikä Suomeen palaamisessa mua ahdistaa... Onko se se, että tiedän et meidän on pakko asua siellä, jotta saadaan autismiin terapiaa...? Huomaan, et kaipaisin sellaista mielikuvakarttaa, että mitä kaikkea ihanaa voin tehdä kun pääsen takas kotiin mun rakkaiden ihmisten luokse. Että mun on siellä Suomessa hyvä ja et sielläkin tapahtuu kivoja ja mielettömiä asioita ihan joka päivä.
Odotan sitä, että...
...pääsen mökille uimaan. Tää on aika korkealla mun listalla.
...pääsen halimaan kaikkia rakkaita ihmisiä, joita on ollut kova ikävä <3
...järjestämään rapujuhlat sukulaisille.
...pääsen pitkästä aikaa nettiin tosta noin vaan feisbuukkiin ja gmailiin ja bloggeriin, enkä vaan oo what's appin ja WeChatin varassa pelkästään. Määhän en oo kuukauteen siis itse päivittänyt blogiani vaikka oonkin tuottanut sen sisällön, vaan mulla on kesätoimittaja hommissa, joka copypastettelee ja asemoi teille nää sisällöt joka päivä. (paljastuksia;)
... Pääsen työpaikalle ja GoogleScholariin ja näkemään mun rakkaat työkaverit. Ja suunnittelemaan uusia tutkimuksia.
...pääsen kempoon pitkästä aikaa ja sählyyn sen puoleen.
...pääsen järjestelemään meidän huushollia ja heittämään sieltä turhaa roinaa pois. (Ikuisuusprojekti)
...istumaan iltaa meidän terassilla.
...uimaan tuomiojärvessä auringon laskiessa poitsun kaa.
Niin, kyllä se elämä sit tästä kunhan pääsen sinne kotiin asti. Tällä viikolla on vaan ollut niin vetämätön olo, et ei liene ihmeellistä se, et mieli on alakuloinen. Fyysinen jaksaminen vaikuttaa psyykkiseen. Kyllä se tästä. Lisää mielikuvaharjoituksia vaan.
/ This week I've been quite low on spirits. This is due to my Shanghai-fetched cold which luckily the boys didnt get. At least not yet. Physical troubles lead to the mental ones, which to me have turned into anxiety about going back home next week. How is it, that I feel like China is this Shangri-La, where all is well and i can hide from the world somehow. Hide from what exactly? There's nothing really wrong with my life... I mean that i have a contract for about one year in advance now, sure it is always a cause of distress to apply more funding, year after year, but that shouldnt be any news for me... So it is not really my work that's an issue... Maybe it is the future of my son - or the fact that i know for a fact that We HAVE to live in Finland. We would probably choose to live there anyways (i mean it is pretty awesome Place to live afterall) - but it is different when you realise that you absolutely cannot leave. Because you have an autitsic son. It is not a choice. Or perhaps it is that i still have not given up on the Dreams that i so desperately want to have given up on. Like that he would speak some day. In any case, I've been feeling under the weather and to cheer myself up, i made a list of things that i get to do when i go back home to Finland: drink water from the tap, swim in a lake, hang out with loved ones, throw parties, sit in my terrace, watch the sunset over the lake while my son runs around the coastline... Going home is not so bad. I love both of my lives equally, the finnlife and the sinolife.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti