Sadonkorjuukuulumisia ja koulun alkua

 Olen yrittänyt etsiä elämästäni hetkeä, jolloin voisin kirjoittaa blogiani. Olen viime aikoina selaillut sitä - olen pitänyt tätä blogia vuodesta 2012 asti, eli todella pitkään. Viisi vuotta jo ja ylikin. Se on hyvä päiväkirja menneisyyteen - en halua hukata hetkiä. Mutta miten löytää kiireisistä arkipäivistä aukkoja, joissa olisi aikaa päivittää... Kysynpä sitä? Noh, nyt meillä alkoi syksyn alusta uusi arki kun pikkuinen meni kouluun ja se itsessään on pistänyt meidän arkirutiineja uusiksi.
Poika lähtee kouluun klo 7:25 ja autisti kun on niin oveltahan se haetaan bussilla. Eli äiti jää siinä puoli kasin jälkeen miettimään et lähtiskö töihin vai meniskö takas nukkumaan... Tässä olisi siis ainaskin hyvä tunnin mittainen aika päivitellä blogia aamuisin, ennen kuin tarviis missään olla. Tosin tänä syksynä meidän kuulumiset on sellaiset, että mieheni lähti jälleen Kiinaan ja meinaa olla siellä parisen kuukautta suunnilleen, yhdellä breikillä, eli täällä syksyllä elellään taas kahden ihmisen arkea.

Olen joskus kutsunut tätä "YH-arjeksi" ja pahoittelen tätä termiä. Minä en ole yksinhuoltaja vaan huollamme meidän pikkumurua yhdessä molemmat tasapuolisesti. Mieheni osallistuu erittäin paljon pojan huoltoon etenkin kun minä olen työmatkoilla. Sen lisäksi meillä on fantastinen turvaverkko, johon kuuluu isotätejä ja -setiä; eno; mummeja ja ukki; ystäviä ja niin edelleen. Tämän pikkuihmisen elämässä on kyllä monta monta aikuista, jotka välittävät. Olen pahoillani siitä, että jos joku on saanut kirjoituksistani sellaisen kuvan, että pyöritän arkeani yksin - näin ei tosiaankaan tilanne ole. Maailmassa on äitejä ja isiä, jotka ovat oikeita yksinhuoltajia - minä ainoastaan väliaikaisesti olen lapseni kanssa keskenäni esimerkiksi siis nyt syys-lokakuussa kun J on Kiinassa. Kyllähän sekin tosin tarkoittaa sitä, että aamuisin on pestävä pyykkiä ja siivottava keittiötä yms kodinhuoltoa, mutta ei yhtään mitään verrattuna kokoaikaisen 365-päivää vuodesta yksinhuoltajan arkeen. Nostan teille hattua arjen sankarit!

 Minun arkeeni kuuluu sitä, että pyydän apua, silloin kun en itse repeä ja pysty. Viime viikolla tein seitsemän päivän työviikon, koska tämä rakas kiinalainen delegaatio Xi'anista saapui meidän vieraaksemme Jyväskylään neljäksi päiväksi. Koska J lähti perjantaina Kiinaan, apuun oli hälytetty setäni vaimoineen, jotka ovat myös vierailleet Xi'anissa ja siispä tuntevat myös nämä prohvessorit. Tähän syksyyn on siis kuulunut paljon kiinalaisten viihdyttämistä. Välillä rennommissa merkeissä, kuten sunnuntaina mökillämme...

Mökillä mukana olivat myös minun Shanghain kiinalaiset vaihtarini, joita tänäkin syksynä on mentoroitavanani 3 leidiä. 

 Asiat, jotka meistä tuntuvat arkisilta ja itsestäänselviltä, ovat kiinalaisille elämyksiä. Niinkuin nyt vaikka matojen kaivaminen hangolla mullasta ja pujottaminen vapaan.

 Mato-onginta...

 Tai vaikkapa istuskelu nuotiolla... Kyllä on perspektiiviä omaan arkeen, kun katselee sitä toisesta kulttuurista käsin... Me ollaan niin onnekkaita täällä, että saadaan elää keskellä sinisiä taivaita, puhtaita metsiä ja niin edelleen. Mitä luksusta on se, että kahtena aamuna laitoin puuron päälle tuoreet omat poimimani vadelmat tai että iltaruoka oli kanttarellipiirakkaa omalta maalta. Maailmassa on niin paljon ihmisiä, jotka eivät koskaan koe tätä tai edes pysty kuvittelemaan, millaista elämä täällä meidän metsien ja järvien keskellä on. Onnellistahan se on. Ja ihmisen on hyvä olla.
 
Monelta olen saanut kyselyjä siitä, miten pienen autistin koulun aloitus on onnistunut. Tänään koulun vanhempainillassa jaoin toisille vanhemmille tuskaani - Mistäs minä tiedän, miltä hänestä tuntuu, kun ei poika osaa puhellen sitä kertoa... Tosiasiassa tiedän, että koulu on alkanut erinomaisen hyvin. Hän lähtee aamuisin kouluun hymyssä suin ja sieltä myös energisenä palaa. Koulupäivä autisteilla on 8:15-12:15 sisältäen välitunteja ja ruokailun. Iltapäivällä on sitten "Vertti" eli autistien oma iltapäiväkerho, jossa poitsukka pääsee ulkoilemaan, rentoutumaan, leikkimään ja niin edelleen. Hänessä on huomattavissa kiinnostusta kuvien käyttöön enemmän ja pontevammin asioiden sanoittamista! Minä - Haluan - Vettä! Kirjoitin A:sta myös Oppimiskeskus Hippon sivuille jutun - sen voi käydä lukemassa täältä. Fiilikset äidillä vanhempainillasta olivat aivan mahtavat. Kyllä on meidän poika päässyt niin hyvään paikkaan... Ihanat opet ja kivaa toimintaa päivittäin. Ei yhtään tunnu pahalta ajatella, että 11-vuotinen oppivelvollisuus tästä lähtee. Iltaisin A on ollut hyvällä tuulella ja nukkumaan on laitettu aikaisemmin kuin aiemmin. 20:30 on meidän melatoniiniaika ja ysiltä jätetään sänkyyn simahtamaan. Hän on niin reipas ja ihana. Päivittäin saan hirmuisesti pusuja - tänään isinkin pusut, kun ei vieläkään ole oppinut skypellä pusuja antamaan:)

Eli summasummarum, tänä syksynä meillä on varsin tiivis paletti töitä, koulua ja matkoja - niinkuin nyt syksyisin yleensäkin. Paljon positiivisia uutisia on myös pompsahdellut esiin: J sai uuden tv keikan, jesh. Ja neuvottelut seuraavastakin ovat käynnissä. Minä sain Horizon2020-hankkeen läpi, eli se alkaa ensi vuonna maaliskuussa... Vaikka on tietysti väsyttävääkin, kun päivät ovat täynnä ja arjen täytyy pyöriä, tunnen juuri nyt olevani täynnä energiaa. Syksy on ihanaa aikaa elämässä. On kaunista, kirpeää ja maailma avoinna kaikkeen mukavaan tekemiseen. Mites teidän syksyt on lähteneet käyntiin?

/So... I have tried to find some time for blogging in my life for some time. When days go by so quickly, it is important to write down some feelings of what goes on in the world. Our Autumn in Finland is very precious and beautiful. Topfish has started school and he seems to really enjoy it. He goes there happy and is enthusiastic to do things. You can see some small changes in his behavior - eagerness to express himself with words, using the pictures actively and so on. He is such a brave good little boy. My husband has gone to China again - he got another tv hosting gig for the Autumn which means he'll be there pretty tightly until beginning of November, minus the time that I am in China in the beginning of October. 


We have had many good news work wise. My Horizon2020 proposal from this spring passed and I've applied three more... Of course work keeps me quite busy: As you see, my friends and professors from China were visiting last week and my three teacherstudents from Shanghai arrived also. The three girls are here until Christmas. My family helped me with Chinesetainment over the weekend - I don't know what I would do without my family, you guys are so amazing. Looking after Tops; taking my Chinese guests for the summer cottage etc... I would not have survived without help. 

I have sometimes called my one parent times with Tops in the blog as "single parenting" - I would like to take this opportunity to correct this ill use of words. I am no single parent. Tops's father is very dedicated to Topfish and takes care of him huge amounts, specifically when I am on trips. We are co-parenting and that's important. It has not been my intention to cause any kind of thoughts that my husband would not participate into Tops's care, marely that there are times when he is just with one of his parents. Sometimes me, sometimes my husband. The true single parents are those who deserve to use that word of themselves. I apologise if someone has gotten the wrong impression. It was never my intention. I do not run my every day life alone. It's true that in the next few months, I'll be the main care taker of Tops. But J was with him when I was 2,5weeks in US & Iceland and will be with him when I'm in China next. We both have got jobs which need traveling. Plus we enjoy traveling. Both of us take care of Topfish and we also have other people to help out - family, friends, you name it. The circle around this kid's care is big and I thank you all for caring so much about us that you give your time to make sure our lives run smoothly.  


I would like to end this writing into a thought that I've been having in the last one week... When looking at one's own home country through the eyes of a stranger - one can see such beauty. Normal every day life issues start to feel more precious: Picking your own rasberries for the porridge - Blue skies while fishing with a worm you digged from the ground yourself - chopping your own firewood - jumping into the lake after a sauna - walking in a forest. Our world is such a great and amazing place to live. I am grateful to be just here, just now.