Tänään oli varsin erikoinen päivä. Aamulla vein lapsen hoitoon ja auton huoltoon. Sitten kävelin töihin. Noin kahden aikaan satoi kaatamalla ja äitini ja veljeni poimivat minut töistä.
Kun katselen tätä yllä olevaa kuvaa, minua alkaa itkettää. Kuvassa näen kolme minulle niin rakasta ihmistä. Yksi heistä kantaa toista kädessään ja toista kasvoissaan. Veljeni ei koskaan ole näyttänyt niin paljon isältäni kuin tässä kuvassa.
Tänään meidän matka ei ollut pitkä.
Neljä saattajaa.
Muutama metri autolta hautausmaan poikki.
Satoi niin, että alakaupunki tulvi.
Sataako taivaassa?
Haluatko, että itketään?
En haluaisi kirjoittaa tähän mitään.
Koska tällaisiin hetkiin ei ole sanoja.
On vain pisaroita.
Kynttilöitä ja kukkia.
Hetki itsessään oli kaunis.
Ja ehkä se, että satoi, toi sen tunnelman.
Rakkaan matka kolumbaarioon.
Uurnanlaskupäivän lisäksi tänään tulee täyteen kahdeksan vuotta siitä päivästä, kun menimme naimisiin ja 12 vuotta siitä päivästä, kun tapasimme.
Hääpäivää meillä juhlittiin illalla näin. Hääkimpustani tutun kallan myötä.
Vähän tapaksia ja pullo viiniä. Valittu meidän reseptillämme - Savignon Blanc, jonka nimi oli hulluin hyllystä löytynyt. Pieni poikanen tanssahteli olohuoneessa ja antoi meille paljon suukkoja. Elämä ei ole hassumpaa juuri nyt. Kun tavattiin, kukaan ei antanut meille ennusteeksi, että olisimme 12 vuotta yhdessä. Ei hassumpaa rakkaani, Never tell me the odds.
Today we put my great aunt to her final resting place and then celebrated our 8. Wedding anniversary. 12 years ago exactly we met and no one gave us the odds of still being together 12 years later. Never tell me the odds...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti