Turhautus maximus

Varoitus: sisältää väikkärin valmistelijan epätoivoa

Nyt rikon omia sääntöjäni ja postaan blogiin. Ampukaa mut jos huvittaa. En tiedä ymmärtääkö kukaan sitä, miltä tuntuu kun koko syksynä ei ole saanut kirjoittaa..? Siis muuta kuin tota mun rakasta-vihaamaani opinnäytettä... Huomautan et kirjoitan tätä kännykkään samaan aikaan ku oon poikani kanssa puistossa. JOTEN TÄÄ AIKA EI OO VÄIKKÄRILTÄ POIS. Ja vaikka olisikin, niin välillä on pakko tehdä muutakin. Muuten pää hajoaa.

Laskin et oon koko syksynä tehnyt töitä KAIKKINA muina viikonloppuina elokuun alusta paitsi silloin ku olin Lissabonissa ja kehtasin ottaa 3vrk omaa aikaa. Sanomattakin selvää että sain siitä paskaa niskaan.. Miten mä kehtaan kun niin monta ihmistä tekee mun valmistumisen eteen niin paljon töitä... Niin miten kehtasin osallistua Euroopan mestaruuskisoihin, joihin olin treenannut vuoden verran... Suorastaan häpeällistä.

 Tänä viikonloppuna olin koko lauantain ja sunnuntain 9-16 toimistolla tekemässä Talousraportointia.. Niin tämä aika on poissa väikkäriltä. Ei, sitä ei voi kukaan muu tehdä mun puolesta. Jos voisi, olisin jo allokoinut. Kyllä, se on aivan pakko tehdä nyt. Jos en tee sitä nyt, se on about Sadan tonnin lasku yo:lle. Ei paineita;) Mikä siinä niin kestää? No komission joka vuosi tarkemmaksi käyvät säännöt miten raportointi tehdään. 15kk palkat (7hengen), Person monthsit ja tunnit on jaettava workpackageille niin et ne vastaa sitä mitä on suunniteltu ja tehty. Se ei ole vaikeaa, se on vaan ihan pirun tarkkaa ja NIIN turhauttavaa. Varsinkin kun vähemmänkin yksityiskohtia varmasti riittäisi. Kukaan niitä ei varmasti katso.

Mut tiiättekö mitä? Tää on ollut yks parhaita viikkoja mun elämässä. Kaiken tän turhautumisen keskellä mä oon ihan käsittämättömän onnellinen. Koska mun elämässä on ihan mielettömän mahtavia hetkiä: Sellaisia, jotka pysäyttää kauneudellaan ja täydellisyydellään. Sellaisia, joista olen koko elämäni haaveillut, mutta en ikinä uskonut, että niitä tapahtuu minulle.  Löydän itseni tanssimasta sunnuntaiaamuna toimiston tyhjillä käytävillä, kun olen vaan niin elämän humalassa. Mikä turhautuminen? Kun naamalla on hymyä.  Mun elämä on täynnä toistaankin ihanampia ja uskomattomampia ihmsiä.

Ykkösenä mun täti. Se on koko syksyn ollut meillä lapsenvahtiapuna ja kodinhoitajana ja kuunnellut mun epätoivoa, kiukkua ja turhautumista ja väsymystä. Tyynesti se on sanonut, että mene nyt vaan sinne töihin, minä olen tässä. Ilman häntä ei oltais tässä tän väikkärin kanssa, olisin jo luovuttanut.

Kiitos. Olet mun arjen suurin sankari.

Mut sen päälle on hirmu monta muutakin ihmistä jotka ovat auttaneet ihan älyttömästi. Tietysti Ohjaajani Jan ja työkaverini Henri ja Philipp, joista viimeinen toi mulle viime viikolla ruokaa jotta saisin käyttää kaikki ajat kirjoittamiseen. Naomi, joka on kuunnellut kaikki mun itkut ja tullut viikonlopuksi töihin mun kaa sen takia että auttaisi metodologian kanssa. Eetu, joka on ihan joka päivä kahden kuukauden ajan ilmestynyt mun ovelle ja kertonut mulle et kyllä oikeesti pystyn tähän. Timo setä, joka vaihtoi mun auton renkaat. Seija, joka otti Alexanderin yökylään, jotta sain viettää yhden unohtumattoman illan ja yön bilettämällä piikkiössä... Mun äiti, joka imuroi, laittoi sosekeittoa ja vei topsulaista musaterapiaan mun puolesta...  Ja niin niin paljon muitakin... Työkaverit, sukulaiset ja ystävät. Kiitos siitä että ootte olemassa ja tsemppaatte. Ilman teitä tästä ei tulis mitään. Olen liikuttunut kaikesta tuesta, jonka olen saanut tänä syksynä.

Milloin se on valmis? Jos Eetulta kysytään niin 3.11. Mut oikeasti se on valmis sit kun Jan sanoo että nyt. Yhtään nopeampaa mä en sitä voi tehdä. Jos pystyisin, olisin jo tehnyt. Jos se ei valmistu tänä vuonna niin olen kaikkeni antanut. Enempään en olisi pystynyt.

/ I'm stealing a couple of minutes from thesis work. But I'm watching my kid at the same time, so don't get too excited... It's been quite an Autumn and I've been really frustrated for a very long time. I've taken one weekend off since August... That's it. Every other weekend I've been at work. Every 4th night as well. I have really given my all. But then there's also been other responsibilities such as finishing 2,5days of financial reporting for ODS, which I did this weekend when I could have been writing my thesis. No, it could not wait any longer. No there was no other person who could do it. You don't know what it's like not being able to write. I feel so restricted. I mean I write my thesis every day sure, but I really miss my blog, I decided to allow this small window for it now. 

Even with frustration levels going high, on a point where I cried at work last week (yes I had my period, yes I had not slept the previous night) but this Autumn has still been the best time of my life. I am super happy. I love my life. I smile all the time and feel drunk on being alive. It's all due to being able to experience moments which I always dreamt of, being able to choose my own doings, being supported by such an amazing group of family and friends. I am so touched with all the kindness - so many have offered help and done things like my uncle changed my winter tyres, my mother hoovered and made me soup... Philipp brought me food so I could write more during the day. Naomi's picked me up so many times when I've been such a cry baby. You guys are the best. But overall most help I have gotten from my aunt, who moved in with us and has watched over Aisha for countless hours, done our laundry and made sure that the house does not look like after a nuclear single parent war. Thank you all, my sincerest gratitude for all you have done for me. I am so blessed to have you all in my life. 

When is it ready? If you ask Eetu, it's on 3rd of November. But Jan's word is what counts and there is certainly a lot to do still. So I better get on with sleep so that I can feel freshened to write thesis again in the morning.

Kuvat/Pictures of me (c) Virpi Flyktman