Tohtori tuli kaupunkiin

(c) Sara Holtkamp

 Miten menee?

Miltä nyt tuntuu, miten se meni...? Ovat olleet tän viikon FAQissa. Minulla on PhD krapula. Se tunne, kun jotain todella pitkään odotettu hetki on ohi ja nyt pitäis niinkuin taas miettiä uudestaan, että mitä tällä elämällä oikeastaan tekisi nyt. Toisaalta on sellainen "Maailma on mulle auki"-fiilis. Haluaisin ajatella, että nyt vois lähteä ja tulla niin kuin huvittaa, katsoa elämän kenttää uudestaan, kohti uusia haasteita. Toisaalta on sellainen olo, että mikään ei huvita, ei jaksa, ei haluta. Jänniä nää elämän taitoskohdat ja se, miten mielialat vaihtelee niissä tosi radikaalisti innostuneen ja masentuneen ääripäissä.

Somessa mua seurailevat varmaan ovat havainneetkin, että hyvinhän se väitöspäivä loppujen lopuksi meni, ihan mun näköisesti ja nappiin siltä osin. Mää oon jättänyt sen perfektionistin siis jo pari kymmentä vuotta sitten taakse ja nyt teen asioita niin kuin minusta tuntuu hyvältä. Tällä kertaa se tarkoitti väitös-show'ta, jossa yleisö pysyi mukana ja ainakin palautteiden mukaan oli kiinnostava ja kansantajuinen. Kyllähän päivä siihen mennessä oli ehtinyt olla jo elämäni huonoin kun autistipoika heräsi klo 05 (siinä vaiheessa minä olin siis saanut ruhtinaaliset 4h unta) ja sitten riideltiin miehen kanssa meille tyypilliseen tapaan siitä, kumpi hoitaisi lasta seuraavien tuntien ajan, että toinen saisi nukkua. Molempien mielestä siis toisen pitäisi saada nukkua...

(c) Timo Mäki-Kuutti

Mut se hetki, kun kävelin auditorion ovista ulos, päivä muuttui radikaalisti elämäni huonoimmasta päivästä parhaaksi. Kaikki rakkaat ympärillä onnittelemassa ja puimassa mun työtä... Kuohuvaa, keskusteluja ja illalla vielä juhlat, jotka olen ihan itse saanut suunnitella ja järjestää kaikille niille ihmisille, jotka mulle tärkeitä on. Kyllä tätä päivää kelpaa muistella kiikkustuolissa sitten.

(c) Timo Mäki-Kuutti

Väitöspäivänä oli puolen tunnin hetki, jolloin jäin ihan yksin. Menin työhuoneelleni, avasin you tuben ja laitoin kajarit täysille ja jorasin toimiston käytävällä yksin:

Why
Why can't this moment last forevermore
Tonight
Tonight eternity's an open door
No
Don't ever stop doing the things you do
Don't go
In every breath I take I'm breathing you

Euphoria
Forever, 'til the end of time
From now on, only you and I
We're going u-u-u-u-u-u-up
Euphoria
An everlasting piece of art
A beating love within my heart
We're going u-u-u-u-u-u-up

We are here
We're all alone in our universe
We are free
Where everything's allowed and love comes first
Forever and ever together
We sail into infinity
We're higher and higher and higher
We're reaching for divinity

Read more: LOREEN - Euphoria Lyrics | MetroLyrics

Sekä väitöksestä että karonkasta on tulossa oma reportaasi jahka saan viralliset valokuvat Saralta, joka toimi kuvaajana. Tämä postaus on nyt siis vaan sellainen reflektio siihen mitä just tapahtui, mitä ajattelen tulevaisuudesta.

(c) Sara Holtkamp

 Tällä viikolla olen yrittänyt toipua ja maistella maailmaa. Mitä oikeastaan haluaisin tehdä tulevaisuudessa... Nyt on aika kääntää kaikki kivet ympäri. Minulla on siis noin vuoden mittainen sopimus yliopistolla projektihommissa, mut sen jälkeen pitäisi sitten miettiä, että mitä sitä tekisi "isona". Reflektoin sitä, mikä on mun työidentiteetti. Olenko tutkija, projektipäällikkö, opettaja, ohjaaja, somettaja, valokuvaaja, kirjoittaja - vai mitä? Selvää on, että vahvuuksiani on se, että olen luonnollinen verkostautuja. Nautin sitä, että saan tavata ihmisiä, analysoida heidän käyttäytymistään ja tuoda ihmisiä yhteen.

 Millaista työtä minä haluan tehdä? Selvää on, että sen täytyy olla sellaista, jota voin tehdä ihmisten kanssa. Sen täytyy olla sellaista, jossa voin ympäröidä itseni hyvillä tyypeillä. Joka päivä täytyy olla mukava mennä töihin. Viimeisten vuosien ajan olen saanut tehdä unelmahommaa, jossa minulla on ollut vapaus toteuttaa itseäni, haastaa itseäni, kehittyä ja saavuttaa asioita. Tällainen on tärkeää. Yliopistohommissa tykkään siitä, että päiviin mahtuu niin paljon erilaisia asioita - ei ehdi pitkästymään. Mutta ehkä minä olen kuitenkin parhaimmillani EU projektien kokouksissa, pimenivissä mukulakivikatujen illoissa. Ehkä nämä ajat vielä palaavat minun arkeeni. Ideaalisesti haluaisin asua Jyväskylässä, mutta viettää pari kuukautta vuodesta muissa yliopistoissa ympäri maailmaa tutkijavaihdoissa. Ja sen päälle matkustaa joitakin lyhyempiä jaksoja esimekiksi kuukauden tai kahden välein.

Minun haasteeni on lapseni autsimi. Jos hänellä ei olisi erityistä tarvetta tukeen koulutiellään, me olisimme ehkä jo muuttaneet Kiinaan tai vaikkapa Australiaan tai Kanadaan... Joksikin aikaa. Ja mielelläni minä lähtisin, en lopun elämäkseni, mutta joksikin aikaa, katsomaan, millaista elämä siellä toisella puolen palloa olisi. Suomen sisällä KELA tukee, joten mikäli Jyväskylästä ei töitä löytyisi, tietysti voisi suunnata Etelä-Suomeen, esimerkiksi Lahteen tai Turkuun. Vaihtoehtojahan löytyy.

Opetus

Toisaalta seuraavaksi olisi myös kiinnostava opettaa täällä kotipuolessa. Olen viime vuosina vetänyt joitakin opintojaksoja laitoksella, ollut avustavana opettajana muutamalla ja niin edelleen. Voisi olla antoisaa käyttää joitakin vuosia opetuspainotteisesti. Opiskelijoiden kanssa toimiminen on innostavaa ja tykkään olla mukana tässä rajapinnassa. Minulla on tänä vuonna rapiat 15 opinnäytetyötä ohjattavana, joten siinäkin on tietysti oma hommansa.

Tutkimus

Olen väikkärissäni julkaissut Jufo1-2tasoilla, lähinnä TVT-välitteisen tietämyksen hallinnan (opetus-alue) lehdissä. Seuraavaksi on aika suunnata tutkimusta haastavammille foorumeille. Tavoitteeksi voisi ottaa seuraavan vuoden aikana ainakin tavoitella Basket of 8 -julkaisua, eli julkaista mainstream Tietojärjestelmätieteen top-lehdissä tai ainakin lähettää varteenottava käsikirjoitus sellaiseen. Tätä varten pitäisi päättää, mikä olisi minulle sopiva aihe. Selvää on, että oppimateriaalipankit ovat sellainen aihe, jonka parissa en tule jatkamaan ainakaan nyt äkkiseltään. Haluaisin aiheen, joka a) kiinnostaa minua henkilökohtaisesti ja b) kiinnostaa Basket of 8 -lehtiä. Olen aika varma siitä, että näkökulma tulee olemaan ihmisen käyttäytyminen, käyttäjä-näkökulma. Mutta koska maailmassa kiinnostavia tutkimuskysymyksiä on paljon, täytyy valita, mihin projektiin pistää paukkunsa.
  
Näiden ajatusten lisäksi olen päättänyt aloittaa kirjoittamaan kirjaa. Kaikkea sitä ihmisellä teettää... Kaiken kaikkiaan ei ole tarvetta paniikkiin juuri nyt. Voin mietiskellä vähän lisää - mitä haluaisin tehdä... Tilanne vuodesta 2006, kun sain maisterin tutkintoni valmiiksi, on muuttunut oleellisesti. Nykyisin uskon, että minulle löytyy töitä. Tässä maailmassa on joku, joka haluaa minut palkata. Jos ei yliopistolta niin sitten yritysmaailmasta. Jos ei yritysmaailmasta niin sitten kuntasektorilta. Jos ei Jyväskylästä niin sitten muualta Suomesta. Jos ei Suomesta niin sitten ulkomailta... Kyse on itsetunnon kehittymisestä, ei enää työttömyyden pelosta. Kyllä, minä olen varmaan ylikoulutettu moneen hommaan. So what... Maailma on suuri paikka, kyllä joku mut haluu. Näin ajattelen nykyisin. Turha stressata, asiat järjestyvät. 

(c) Timo Mäki-Kuutti

--

How are you? How did it go? 

These have been the frequently asked questions from me this week. Or a classic - how does it feel to be a doctor? I guess the feelings are mixed: On the other hand, one road has come to an end. On the one hand, the world is now open for whatever I would like to do in the future. Overall, the dissertation day one week ago was the worst and the best day of my life. The morning was horrible. I wondered why on earth I have decided to put myself through that. But then after it was over, all of my friends and family around congratulating - yes it turned into Euphoria and a great party of course. 

What to do with my life now then? I have about one year contract in University of Jyväskylä left, but then it's a question of what would I like to do... On one hand I would really like to teach. On one hand I would really still like to do project management. On one hand I'd like to up my publishing game to a Top scholar level. There's many options in and out of Academia. I have decided to turn all rocks now, explore the paths unseen. 

The limits of my life of course include my son's autism. This is the reason why we live in Finland right now. If we were to move abroad for a longer period of time, he would have to get similar therapy there in order to keep making the great progress that he's been doing this spring. So we prefer the situation to be as it is: Living mainly in Finland, spending 2-3 months per year abroad. That's a pretty good system. Streets of Jyväskylä look a lot more exotic with some time away. We are going to China again this summer, for the bulk of it. 

Whatever the future has stored for me, I know I am excited to find out. I've broken out of one box - it is time to find new ones and break through those as well.