21.vuosisadan urapolut

Maanantaina oli aihetta juhlaan - allekirjoitin toistaiseksi pisimmän työsopparini koko urani aikana. Olen työskennellyt yhtäjaksoisesti jo ennen valmistumistani, mutta sopimuksia on näinä epävarmoina aikoina ropsahdellut kestoiltaan 1kk-pari vuotta. Nyt töitä on mukavasti tulevaisuuteen, vaikkei sopimus edelleenkään ole lopunikäinen. Toisaalta mielestäni näinä aikoina toistaiseksi voimassaolevat työsuhteet ovat jotain utopiaa - ja nekin, jotka nämä sanat sisältävät, eivät jatku ikuisesti.

Suhtauduin kaksikymppisenä työelämään hieman samaan tyyliin skeptisesti kuin parisuhteeseenkin. Kantava teema oli: "Kukapa minut nyt haluaisi." Eli Kajaanin systemaattinen koulukiusaus oli tehnyt tehtävänsä ja opiskelujen alkuaikoina itsevarmuus oli nollalaatua. Hain kesätöitä vain muutamia kertoja, suoraan sanottuna juuri siksi, että minulla ei ollut tarpeeksi paksu nahka. Jälkikäteen ajatellen tämä oli pelkkää illuusiota, mutta muistelen edelleen miten vastenmielistä ja pelottavaa töiden hakeminen minusta oli. Olin vakuuttunut, että minusta tulee pitkäaikaistyötön ja vanha piika.

Ratkaiseva käänne oli löytää uusia tapoja lähestyä työelämää. Ei CV:n fiksailua, ei lukemattomien hakemusten lähetysrumbaa, ei perään soitteluja. Sen sijaan yritin opintojeni sisällä hakeutua kontakteihin ja kuunnella heidän tarjoamiaan mahdollisuuksia. Aluksi työt eivät oleet ihmeellisiä... Vedin iltapäiväkerhoja tai toimin sijaisopettajana. Tuntitöitä ja pienempiä pätkiä. Yhden keskeisen opintojakson, joka oli periaatteessa puolen vuoden työharjoittelu - toteutin kunnolla ja ilmoittauduin heti ensimmäisenä päivänä halukkaaksi projektipäällikön pestiin. Tällä urapolulla olen tavallaan vieläkin. Opinnot muuttuivat gradunteko/kesätyöksi, sitten tuntityöksi, sitten lopulta kokoaikaiseksi hommaksi. Nyt olen ollut jo kuusi vuotta kokoaikatöissä (apua, ikäkriisi iskee).

Työtehtävät ovat urani aikana kehittyneet ja muuttuneet kovasti alkuperäisestä, mutta tunnistan tarvitsevani samoja kompetensseja edelleen kuin millä alussa pärjäsin. Toki ammattitaito on selvästi karttunut kokemuksen myötä ja tuntuu siltä, että nyt olen hyvä siinä, mitä teen ja myös muut ovat huomanneet sen. Juuri tällä hetkellä ei siis tarvitse juosta töiden perässä - monet kiinnostavat tarjoukset kylläkin lähestyvät minua. Sanotaan, että tarjouksen täytyy olla aika herkullinen, jotta se houkuttelisi jättämään tämänhetkisen pestini, sillä juuri nyt teen jotain, mikä mielestäni on todella mielenkiintoista sisällöltään ja saan tehdä sitä Eurooppa hiekkkalaatikkonani, eli matkapäiviäkin kertyy sen verran, kun haluan niitä aikatauluuni sisällyttää. Lisäksi olen sen verran kunnianhimoinen, että jos kerran olen päättänyt väitöskirjan aloittaa, niin aion sen myös ulos pukata jossain lähitulevaisuudessa, joka sinänsä myös rajoittaa seuraavia vuosia hieman.

Jos olen oppinut jotain, se on ehkä tämä: Ei kannata hötkyillä (Don't Panic). 21.vuosisadan urapoluilla on tarpeen olla joustava ja kärsivällinen. On lisäksi tarpeen uskoa omiin kykyihinsä ja lakata aliarviomasta omaa osaamistaan. Toisaalta on syytä olla myös nöyrä ja valmis aluksi juoksemaan niitä ylimääräisiä maileja. Kuitenkin, kun ikää ja kokemusta karttuu, kannattaa valita, mitkä mailit juoksee. Lähipiirissäni on esimerkiksi tapauksia, joissa työ johtaa fyysiseen pahoinvointiin ja sairauksiin - tällaisessa työssä en missään tapauksessa haluaisi olla. Elämä on liian lyhyt siihen, että haaskaisin vuosia työperäisellä sairaslomalla.