Et joo edelleen ahdistaa

 Mitä kaikkea minun pitää pystyä kestämään? Mitä sitten, kun minä en enää jaksa?

Tällä viikolla tuli vastaan se aallonpohja. Se taisi olla eilen. Ainakin toivon, että se oli se pohja. Kaks viikkoa on mielialat vaihdelleet todella rajusti.

Tällä viikolla olen ollut ärsyyntynyt. Vihainen. Väsynyt. Kaikille. Niillekin, jotka haluavat minua auttaa. Kaikki kuormitti. Ja ahdisti. Nämä ovat minulle hyvin tuntemattomia tunteita tämänhetkisessä elämässäni, koska olen lähes aina hyvällä tuulella. Tuntui siltä, etten enää tunnistanut sitä itseäni, joka asui mun kropassa. Mietin, miten sen tutun ja hyväntuulisen ihmisen saisi sieltä alta esiin. Koska se ihminen, joka minä ei ajattele niin mustia ajatuksia kuin minun päässäni eilen liikkui.

Vihje1 siitä, että nyt on tosihätä kyseesä oli se, kun tajusin, että sosiaalinen elämäni kuormittaa mua. Minä olen extrovertti ja normaalisti saan energiaa ihmisten näkemisestä. Vihje2 oli se, että maanantaina olin fyysisesti niin väsynyt, etten pystynyt työntekoon saati urheiluun. En voinut kuin nukkua työpaikan sohvalla. Vihje3 oli se, että aloin pohtia asioiden poistamista mun elämästä... Ihmisiä. Harrastuksia. Mitä vaan, jotta siitä olisi apua.  Kukaan teistä ei ansaitse olla tämän kamalan ihmisen lähellä, joka olen tällä viikolla ollut.

Onhan nää merkit ollut nähtävissä jo pitkän aikaa. Pystynhän mää tunnistamaan, mitä tää on? Vai pystynkö? Jotenkin se varmaan liittyy stressiin. Unettomuuteen. Siihen kaikkeen, mitä on ollut. Kaikkeen siihen stressiin. Väikkärin palautukseen. Sairaalajaksoon. Ihmissuhdesolmuihin.

Käperryin työpaikan sohvalle ja itkin peiton alla. Kuuntelin itsesäälistä musiikkia. Kuuntelin itseäni ja mietin, että mitä ne asiat on, jotka nyt tuntuvat olevan vialla. Jos oikeasti annan itseni tuntea nekin tunteet, joita en saisi tuntea. Myönsin itselleni ne asiat, jotka mua mun elämässä vituttaa. Ne asiat, joita en voi sanoa ääneen. Ne asiat, joita en ollut uskaltanut myöntää edes itselleni, koska olen tehnyt itselleni selvät raamit, että millainen mun pitää olla.

Pettymys.

Suru.

Haaveiden tuhoutuminen.

Pelot.

Nää on niitä asioita, jotka luulin, että olin kitkenyt mun maailmasta aika hyvin pois. Että minä mukamas olisin niin vahva ja kehittynyt, ettei noi vois mua kaataa. Että nää on tunteita, joita mää en tunne. Mutta minäkin olen vain ihminen ja mun ämpäri on tullut täyteen. Sinne ei vaan mahdu enää yhtään enempää paskaa.

Otin aanelosen käteen ja kirjoitin, että mitkä asiat mun elämässä on vialla.  Siihen piirtyi neljä päällimmäistä ajatusta. Kaksi liittyi ihmissuhteisiini. Siihen miten kaksi ihmissuhdettani eivät anna minulle niitä asioita, joita haluaisin niistä saada. Tarkemmin tutkiskeltuna nämä ovat vain odotuksia, joita minulla on. Odotuksia, joita niiden kohteet eivät pysty toteuttamaan. En ollut antanut itseni tuntea sitä pettymystä, jonka saan aikaiseksi sillä, että odotan asioita, joilla ei ole mitään mahdollisuuksia toteutua. Minun ahaaelämykseni oli se, että minun tulisi hyväksyä, että saan tuntea näin vaikka nämä ihmiset elämässäni eivät pystykään niihin tarpeisiini vastaamaan.

Yksi liittyi suruun pienestä ihanasta pojasta, joka on mun elämäni rakkaus. Se, että en kuitenkaan ole luopunut kokonaan surusta vieläkään. Siitä surusta, että minun lapseni ei ole niin kuin muut. Luulin, että olin sen jo tehnyt ja käsitellyt, mutta jossain syvällä asuu vielä suru, jota minä en normaalisti anna itseni tuntea. Tämä on ehkä näistä tunteista vaikein, koska ehkä sitä ei voi koskaan ihan kokonaan poistaa. Että vaikka se ei minun arkeeni vaikutakaan millään tavalla, enkä edes ajattele lastani erilaisena tai puutteellisena päivittäin, silti jossain syvällä sydämessä surettaa. Tämä suru on niin henkilökohtainen, etten myöskään halua antaa kenenkään muun jakaa sitä kanssani, paitsi tietysti mieheni. Koen, että kukaan muu ei voi tietää, miltä meistä tuntuu. Tietystikin kaikilla muilla ihmisillä on oikeus tuntea, mitä tuntevatkin, mutta surun jakaminen tuntuu tässä tapauksessa jotenkin rankalta. Haluaisin tavallaan pystyä tukemaan omia läheisiäni ja J:n läheisiä, mutta huomaan, että vaan vaadin heiltä asioita mielessäni. Mun pitäis hyväksyä, että saan tuntea surua ja että muutkin saavat. Mikä siinä on niin vaikeaa?

Ja se neljäs oli havainto siitä, että Taylor Swift & Euroviisut tuottaa ihan yhtä mahtavaa tai paskaa musaa kuin mikä tahansa muukin artisti taikka bändi ja se, että minä koen alemmuuden tunteita musamakuuni liittyen on ihan typerää. Mun pitää lakata arvostelemasta itseäni. So what että mä tykkään kantrista ja siitä, et laululla on sanoma?

Kaiken tämän reflektion päälle, aanelosen yläreunaan sikisi lause: "Kaikki muut ihmiset on vaan laastareita."

Näinhän se on. Minä olen se, joka mut korjaa. Minä olen se, jolle mää elän. Minulla on avaimet kaikkeen. Jokaiseen päivään. Siihenkin, että mun ei tarvitse kaikkea jaksaa. Tässä romahduksessa oli se hyvä puoli, että kun piittaamattomuus meni tasolle, jossa en enää välittänyt siitä, mitä muut minusta ja toiminnastani ajattelevat - sain kuunneltua itseäni ja huomattua, että miten paljon joka ikinen päivä minä painan ajatuksia villaisella. En anna itseni niitä ajatella. Enkä tuntea. Ja että välillä on hyvä elää siitä ajatuksesta, ettei välitä vaikka polttaisi joka ainoan sillan. Silloin saa ulos itsestään ne pelottavimmatkin ajatukset ja sielu alkaa puhdistua.

Mene lomalle. Ota itsellesi aikaa. Keskity perheeseen. Nuku ja lepää. Älä ole niin ankara itsellesi. Tällaisia ohjeita olen saanut. Nää on ihan hyviä ohjeita. Niissä ei oo mitään muuta vikaa ku se, että niiden pitäis tulla minulta itseltäni minulle itselleni, jotta niitä tajuaisin kuunnella. Muut voivat mulle kertoa näitä asioita, mutta ainoastaan minä voin itse päättää, mitä niistä minä kuuntelen ja toteutan.
Mitkä näistä sanoista minä itselleni sanon. Tänään tuntuu, että voin ottaa näistä neuvoista joitakin ehkä vastaankin ilman, että ärsyynnyn.

Tänään musta tuntuu paremmalta. Tänään musta tuntuu, että maailma on taas kaunis. Että mää selviän kyllä. Mut en uskalla vielä luottaa tähän ajatukseen, sen verran kovasti on mielialat vaihdelleet viimeisen viikon aikana. Katsotaan hetki kerrallaan. Päivä kerrallaan.

Teille kaikille, jotka mun elämässä ootte, haluaisin sanoa, että kiitos kun kestätte. Etenkin niille, joiden niskaan tuli heitettyä sitä paskaa tällä viikolla - kiitos ja anteeksi.

Ja 16.4. väitös on nyt varma.

/This week I have really been at the rock bottom. On Monday, I was physically so exhausted, I could not work. Not sleeping properly for a week had something to do with it. But looking retrospectively, there's been a lot more stress piling up and I guess somehow the release of six months of stress over the dissertation lead to the fact that I just went into a mode where nothing was right anymore. All the people in my life seemed like enemies. Specially those who wanted to help me. My poor husband came back from a week away in a work trip and the kind of zombie bits of a wife that I've been to him this week, it's remarkable that he still wants to share this life together. One morning he came to my office and just smiled at me for as long as it took for me to burst into laughter. Even though I was throwing as much thunderbolts his way as I could. This also happened with anyone who came my way yesterday - even a woman at the gym that I had never met - I was angry at her. I wanted to kick people and hobbies out of my life. Anything, if it would stop me from feeling this shit. 

So I curled onto my sofa at work and searched my inner anxiety: What are the issues that bother me the most. I wrote them down onto a piece of paper and realised something: Other people are just band-aids. I am the only one who can fix me. This is happening to me, not because of my relationships or anything. I have expectations which people cannot fulfill. I have to accept that. I judge my own emotions of sadness towards my son's condition, I should accept the fact that I am feeling sad. Yes, I should be less hard on myself. I should have less expectations specifically towards myself. I have the keys to fix this. 

The mood swings this week have been so extereme, that I cannot be sure if the rock bottom really happened yesterday. But today has been immensily better. Today I've been starting to feel like me again. Thank you for caring and sorry that I've been a total arsehole.