Rakas Wudangshanin vuoristopäiväkirja, osa2.
Kyllähän se niin on, että vuoret vievät aina viimeisen sanan, niinkuin todettu on.
Meidän kulkumme alas Wudangshanilta jatkui porras portaalta.
Matkalla vastaan tuli huikeita paikkoja, joihin olisimme kieltämättä leiriytyneet yöksi jos a) ei olisi satanut ja b) olisi ollut teltta mukana.
Juha oli etukäteen tiedustellut brittiläiseltä Tai Chi -opettajaltaan että voisiko Wudangshanilla leiriytyä. Tämä oli vastannut, että kiinalaiset tuskin arvostaisivat sitä... ja niinpä olimme hieman pettyneitä sillä kuin pikkulapset me olimme tietystikin katselleet Decathlonin telttavalikoimaa ja harkinneet moisen hankkimista. Onneksi sentään olimme tulleet järkiimme ja jättäneet telttailut kesäretkille - täällä alkoi kuitenkin olla alle 20C...
Matkalla tuli vastaan useampiakin taivaan portteja. Erään taivaan portin sisältä löytyy pikkuinen muori, ja koska emme viimeiseen puoleen tuntiin ole nähneet ristinsielua matkallamme, hellyn ostamaan häneltä buddha-avaimenperän... suoraan sanottuna hän oli niin söpö että olisin voinut antaa ne 3euroa, joilla hän varmasti elelee viikon tai kaksi täällä, ihan muutenkin, niin onnelliseksi hän tuli, että satuimme vielä illan korvilla hänen tielleen.
Miten ihmeessä hän elää vuorella..? Seuraavaan asumukseen oli ainakin 15minuutin porraskävely, joka teki meillekin jo tässä vaiheessa päivää haastetta...
Matkalla ohitimme useita huikeita vesiputouksia, joista illan pimetessä ei valitettavasti saanut enää kovin kummoisia kuvia.
Sitten pikkuhiljaa tapahtui se, mitä olimme pelänneet - tuli pilkkopimeää ja Juhan lonkka oli sitä mieltä, että ei muuten kävellä enää yhtään. Pää oli sitä mieltä, että jatketaan, mut jalat lähtivät alta.
Onneksi olimme sillä hetkellä paikassa, josta löytyi kävelykeppi. Pidettiin tuumaustauko: energiaa soijakastikkeessa uitetuista munista ja kokonaisista kurkuista ja tietysti kung fu viiniä siihen, että mieliala pysyy sopivan positiivisena. Minä kaivoin kännykän vara-akun ja virittelin sen niin, että kännykästä saatiin taskulamppu. Ilman valoa, olisimme kävelleet jorpakkoon.
Kysyin varovasti, että pystyykö Juha jatkamaan, jos minä kannan hänenkin rinkkansa. Nikotteluahan se vaati, mutta herra tyytyi sitten osaansa sillä sinnekään jääminen ei ollut vaihtoehto.
Sitten jatkettiin tasatahtia. Minä kävelin rappusia ensin 20 askelta ja näytin sitten valoa ontuvalle.
Matkalla tuli vastaan useampi ”kantotuoli”, jolla ilmeisestikin välimatkaan jääneet kanniskellaan sherbojen toimesta alas vuorelta.
Noin kymmenen aikaan illalla tulimme paikkaan, jossa oli rivi valoja. Gepsin mukaan hotelli oli 100m päässä, mutta pimeässä se oli kuin neula heinäsuovassa. Ehkä kuilun toisella puolella, ehkä ei.
Ei edelleekään tietoa siitä, kuinka pitkä matka olisi. Minä olin valmis menemään juuri niin kauan kuin tarvitsee.
Sitten sumussa vastaan tulee harhaileva vanhus, jolle näytän hotellin osoitetta. Hän viittoo, että tänne, tänne. Jostain pimeyden keskeltä löytyy respa. Ja oikea hotelli!
Naamoista näkee, että huh huijaa, mikä päivä.
Ennen kuin ehdimme kaivaa kuvetta, vanhus on häipynyt pimeyteen. Ilman häntä, ei ikinä oltais löydetty ”Top Zero” hotelliamme pimeydessä.
Kello on kymmenen illalla. Ollaan oltu vuorella reilut kahdeksan tuntia, joista kolme ja puoli kävelty portaita pimeydessä...
Se oli sellainen päivä ja suihku ja pehmoinen sänky ei ikinä ole maistunut yhtä hyvältä. Kuunnellaan Led Zeppeliiniä ennen kuin nukahdetaan. Joo meni tunteisiin tämä päivä.
/
Dear Wudangshan mountain journal, part 2: the long march
The Mountain will always say the last word. That’s just how it is. With mountains.
Our climb down wudangshan went on. On the way we passed many points where we would have set our tent - if we had a tent.. and it wouldn’t rained down from Esther’s arse as the say goes in Finland.
My companion had acquired the knowledge of whether it’s ok to camp in mount Wudangshan, from his Tai Chi teacher, to which he had said: “the Chinese would not like that at all.”
The only signs for forbidden we saw up the mountain, was for making fire. Is you do not make fire - whatever else you do, is fine...
Of course I am somewhat grateful that we disapandoned the thoughts for camping and booked for an actual hotel...
After walking for about half an hour without seeing an entire human being, we come across a Granny. She is selling trinkets and so pleased to see us. I would have given her money just the sight of her sitting alone in the wilderness, inside one of the gates of heaven that we passed... but now I got to accept a small key ring of Buddha in return of the three euros that I put into her hand. She might live for several weeks with that.
Where does she live? I wonder. The next “civilisation” is in 15minutes walk away with our 2-30 years less experience, I can say it was hard. Or more hard.
On the way, we pass exquisite waterfalls. Remarkable, outstanding locations which one after one, dim into darkness.
Then step after step, it happens. The moment we feared. It’s become dark. We can no longer see where to step. Worse yet, Juha’s hip says this should be it. No more walking.
Luckily at that point, we stumble into a “service station” that backs us up with supplies: cucumbers, 20th century eggs and a walking stick to my fellow climber. He chokes on his rice wine when I say that I’ll carry his back pack too, if he will only walk down on his own. Better a 20-kilo rugsack than a hundred kilo man, I say.
It takes us yet another 3,5hours to get to an area of lights in a row. My gps says it is 100metres to our hotel - but, is it on this side of the mountain or the next? Who knows...
Suddenly a man appears from the mist. He guides us to the hotel “Top Zero” that we would have never found in the dark.. from our faces, you can read the relief... safe.. with a shower and some beds to sleep in.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti