Birdman & Slaveman

Perjantai, päivä jolloin horroksessa haahuilevat bloggerit heräävät postaamaan. Tänä perjantaina ei tässä blogissa kerrota kuulumisia eikä sen pahemmin julkaista räntäsadeasujakaan, jääköön ne ensi viikolle tai viikonlopulle. Vaikka täytyy sanoa, että viikko on ollut varsin mainio - submittasin paperin ja rahoitushakemuksen, jotka olivat isoja askeleita stressin purkuun. Mutta ei, tänään epistolana on tiistai-illan elokuvanautinto, tämän vuoden parhaan elokuvan Oscarin voittanut Birdman.

Minut tuntevat tietävät, että joku viisi (tai ehkä kahdeksan) vuotta takaperin katselin ystäväni Virpin kanssa KAIKKI 80 ja risat parhaan elokuvan Oscarin voittanutta leffaa. Wikipedian listaus löytyy täältä. Se oli meidän ensimmäinen 'parempien elokuvien listaprojekti'. Sen jälkeen olemme katsoneet mm. American Film Instituten Top10Top10 listan ja nyt jo pari vuotta on ollut meneillään IMDB:n http://www.imdb.com/chart/topTop250-lista.

Kuitenkin viime vuonna kävi 12 Years a Slaven voittaessa, että en vaan jaksanut katsella sitä. Eikä kyllä Virpikään. Miksi? No kun se nyt vaan on tyyppiä 'Schindlerin lista'. Et sä oikein voi sanoa siitä mitään pahaa, mut kaikki tietää, millainen se on jo otsikon perusteellakin ja olkoonkin kuinka vaikuttava, se nyt loppupeleissä on aika tylsä. Katselimme myös Slaven tällä viikolla, joskin DVD-muodossa.

Mutta toista maata on tämän vuoden best picture winner, Birdman. Näin mahtavaa parhaan elokuvan pystiä ei ole kotiin vienyt kukaan ihan muutamaan vuoteen. Viimeksi pidin ko. pystin voittaneesta elokuvasta vuonna 2007 kun No Country for Old Men voitti. Toki väliin mahtuu HYVIÄ elokuvia, mutta sellaisia jotka purevat minuun... No vähemmän. Jos ette ole Birdmania nähneet, en suosittele lukemaan eteenpäin, koska SPOILER ALERT!

Niin, mikä tässä elokuvassa oli niin hyvää? Facebookini on ollut täynnä ihmisiä, jotka ovat kertoneet sitä katsellessaan olleensa 'niin rakastuneita siihen', että olisivat antaneet sen tehdä juonellaan melkein mitä vaan... Kyllä, minullekin kävi niin. Täydet viisi tähteä.

Birdman kertoo ihmisen elämäntarkoituksen etsimisestä ja pelosta tulla unohdetuksi. Pelosta, että toisten kuva itsestä on väärä. Ja että ei merkitse. Aina ajankohtainen aihe vaikkei katsoja olisi julkkiskaan. Roolisuoritukset ovat fantastisia. Michael Keaton on pääosassa niin hyvä, että hänen olisi ehdottomasti tullut voittaa pääosa-Oscar. Akatemia kuitenkin palkitsee mieluummin niitä näyttelijöitä, jotka esittävät todellisen maailman ihmisiä, tai ovat laihduttaneet käsittämättömiä määriä kiloja, tai ovat transsukupuolisia tms. Näyttelijä, joka näyttelee 'vain näyttelijää' ei ilmeisesti kelpaa voittajaksi. Harmi, sillä varmasti on todella vaikea näytellä näyttelijää, joka näyttelee huonosti. Ja Michael Keaton on tässä todella mainio. Myös Emma Stone ja Edward Norton tekevät huikeat suoritukset. Mahtava seurata noin lahjakkaan Castin yhdistelmää.

Mutta sen lisäksi tarina on mainio - minä henkilökohtaisesti pidin elokuvan fantastisista elementeistä, enkä kokenut ahdistavaksi elokuvan loppua, vaikka se onkin saanut kirjailijaystävieni keskuudessa paljon keskustelua aikaan. Kirjailijat nimittäin eivät tykkää 'jätetään auki tai katsoja saa itse päättää, mitä tapahtui' lopetuksista. Mieheni ja ammattikuntansa edustajat kokevat tämän jotenkin halpana tapana välttyä ottamasta riskiä sen suhteen, että kirjoittaisi elokuvaan lopetuksen. Minulle Birdmanin loppu ei ollut vaikea tulkita. Minä koin sen metaforana, että hän tappoi itsensä, mutta oppi lentämään omilla siivillään, eikä ollut enää Birdman. Ja että hänen tyttärensä siinä hetkessä todella ymmärsi isäänsä. Minusta lopetus oli täydellinen ja pidin siitä. En ottanut tätä tarinaa ollenkaan niin, että 'opetus on, että jos sulla menee huonosti, niin tapa itsesi'... Minusta koko elokuvan läpi on selvää, että pääosarooli ei ole mikään roolimalli kenellekään eikä myöskään pyri olla sellainen. Minusta hän myös saavutti sen, mitä halusikin saavuttaa ja oli siihen tyytyväinen. Onko se niin kamalaa, jos ihmisen elämä loppuu? Eikö ole parempi lähteä elämänsä huipulla kuin maaten seniilinä hoitokodissa ilman ihmisarvoa...? Miksi ihminen ajattelee niin, että kaiken pitää jatkua, jotta sillä on merkitystä? Tai että onnelliset asiat elämässä pitää toistaa ja toistaa...? Miksi emme osaa olla onnellisia niistä hetkistä ja muistoista, jotka ovat ja olivat, joita kukaan ei voi meiltä poistaa... Tätä ihmettelen usein.

Birdmanissa on paaaljon samoja elementtejä kuin lempiminisarjassani, Angels in America... Molemmat ovat osittain New Yorkiin sijoittuneita. Molemmissa on fantastisia lintuelementtejä, jne. Ei siis ihme, että tää muhun nappaa. Varmasti yksi parhaista ikinä tehdyistä elokuvista. Ja vaikka mä tykkään Linklaterista kuin hullu puurosta, niin anteeks nyt vaan mut Boyhoodilla ei ollut mitään mahdollisuuksia voittaa. Tämä elokuva on vaan niin mestariteos. Oikea elokuva voitti tänä vuonna.

Birdmanissa mahtavaa on myös kuvakerronta ja se, miten se on kuvatttu ikäänkuin koko elokuva olisi yhtä otosta. Kuitenkaan se ei ole sidoksissa vain yhden ihmisen perspektiin vaan välillä seurailee muitakin hahmoja. Erinomainen flow. The Russian Ark - Hermitaasielokuva tulee mieleen tästä kerrontatavasta, varmasti oli saanut sieltä vaikutteita. Siis kun mahtava cast, kerronta ja kässäri kaikki kohtavat, ei voi tulla tulokseksi muuta kuin mestariteos. Bravo Iñárritu!  

Valitettavasti orja-elokuvasta en voi sanoa samaa. Gravityn olisi pitänyt voittaa viime vuonna. Mutta onhan se vaikea sanoa, etteikö orjuus olisi tärkeä teema ja etteikö elokuva olisi tunteisiin vetoava. Minä en vaan ole sellainen ihminen, joka jaksais katsella schindlerinlistoja uudestaan ja uudestaan. Nähty on, eikä toistamiseen tarvitse, onneksi.

Huvittavaa tässä oli Brad Pittin ehkä max 5min cameo-rooli, jolla elokuvaa yritettiin myydä. Siis oikeasti hänen osansa on NIIN pieni, että miten jollakin on pokkaa printata näitä julisteita: (beats me!)

It's Friday! Today you won't be hearing my mushnings about what's been going on this week - it's been a good one, but I've decided to talk a little about the last two Best Picture Academy Awards winners... This year's Birdman and last year's 12 years a slave... These both I watched this week and I have to say that one of them is one of the best pictures ever made... And the other one is... Well, more like Schindler's list. Yeah the 'Slave' was good, but I never want to see it again. It's not surprising in anyways and the mere headline tells me all I need to know about it. True story where men are beaten and women raped. Yeah, I know I'm into violence, but this is not what I like watching when I'm in cinema. At the end of the day, watching people suffer can also be boring. You know what to expect. Yeah it's bad. 

Birdman however is such a master piece that I am still with an open jaw. Michael Keaton was robbed of his best actor award, as he was against people playing real people... Actually an actor playing an actor who acts badly is really difficult to do. And he's brilliant throughout. Emma Stone and Eddie Norton are also fabulous - the dialogue is sharp and funny. The story does not leave you for a second, it's engaging and enjoyable and a lot like Angels in America, my favurite miniseries of all time - I mean, big fantasy winged creatures in New York - does this ring a bell? How could I not like this one... I didn't even mind the ending, I was that much in love with this film. Probably they could have done whatever they wanted with the ending and I would have still been satisfied. However my writer friends have been arguing in facebook if this was one of those 'open endings where the writers don't want to admit that they don't know what they are doing...', but for me it was not like that. For me, he finally escapes 'Birdman' (perfectly leaves him there to sit on the toilet) and then learns to fly. He's on top of his world, he kills himself yes, but it's because it's ok. And he finally connects with his daughter as well and she understands. Finally. I didn't feel like the 'lesson is, if life is bad, kill yourself...' as some people might point out. For me this film was about human beings trying to find meaning to their existence, trying ever so hard not to be forgotten. I feel as if it's a film trying to proof something to others, whereas at the end, after being able to achieve what he wanted, he learns to fly himself, metaphore for being content, satisfied, happy. That's how I saw it. 

Also of course the way Bidman is shot in a constant flow is a great gimmic. Reminded me a lot on Russian Ark the film about Heremitage. 

Anyways, fantastic amazing film. I have not felt this good about a film winning best picture since No Country for Old Men back in 2007. Well done Iñárritu!