Autistinen lapsi vaihtaa päiväkotia

 Eilen aloitimme uudessa päiväkodissa Jyväskylän keskustassa. Päädyimme vaihtamaan päiväkotia yhdestä ja vain yhdestä syystä: Lapsemme on autistinen ja tarvitsee apua, jota Jyväskylän kaupunki ei yksityisiin päiväkoteihin suostu tarjoamaan. Tämä järjestely on aivan älytön: Kaupungissa on hoitopaikkapula, jota yksityiset päiväkodit, kuten Taidepäiväkoti Kulmakartano, jossa poikamme on ollut hoidossa viimeisen puolen vuoden ajan, lievittävät. Kuitenkaan erityislapsille ei ole saatavissa avustajia yksityiseen päivähoitoon, ainoastaan yleiselle puolelle näitä resursseja voidaan kohdentaa. Kuitenkin yksityinen päivähoito on kunnalle edullisempaa, joten en ymmärrä ollenkaan tätä logiikkaa.

 Meidän tilanne oli keväällä siis se, että aloimme kartoittamaan alueen päivähoitotilannetta uudestaan, lähinnä lastenneurologian neuvosta. Kaikki tieto, mikä näistä paikoista liikkuu on kuitenkin kiertävän erityislastentarhanopettajan eli KELTO:n takana. A:n alueen KELTO kertoi meille ykskantaan, että hänen näkemyksensä on, ettei A tarvitse avustajaa. Vaikka lastenneurologia JA kulmakartanon hoitajat, jotka hänen kanssaan päivittäin tekivät töitä, olivat toista mieltä. He olivat sitä mieltä, että tämä lapsi tarvitsisi ehdottomasti avustajaresurssia. Pitkän kädenväännön jälkeen päädyimme tilanteeseen, jossa päätettiin, että me haemme A:lle yleisenpuolen paikkaa syksyksi.

 Päiväkodin vaihtaminen tuntui minusta todella vastenmieliseltä ajatukselta. Meillä on ollut kaikki niin hyvin Kulmakartanossa. Olemme olleet todella kiintyneitä koko perhe sekä paikkaan, tiloihin että myös ihmisiin. Ja lapsi on nauttinut päiväkodissaolosta - entäpä jos hän ei mukautuisikaan uuteen? Vaikka A on autistinen, hän on äärimmäisen joustava ja iloinen lapsi. En tiedä johtuuko se siitä, että hän on ollut koko elämänsä ajan monessa mukana ja ehkä tästä syystä siirtymät eivät ole niin vaikeita kuin ehkä jollekin toiselle autistille ne olisivat.

 Kuitenkin on selvää, että A tarvitsisi resursseja ja siispä aloitin neuvottelut hakemalla Nisulan päiväkotiin. Nisulassa on aikaisemmin ollut autistisille lapsille suunnattu ryhmä, mutta nykyisin Jyväskylän kaupungissa kaikki erityislapset on integroitu normaaleihin päiväkoteihin. Eli periaatteessa meidän olisi pitänyt hakea Ristonmaalle, koska se on meidän lähipäiväkoti. Päätin kuitenkin hakea Nisulaan, koska tiedän, että siellä on osaamista autistisille lapsille monen monen vuoden ajalta. Ristonmaankin tilanteen toki kartoitin ja se oli sellainen, että ryhmäkoko olisi suurentunut, eikä omaa ELTOa päiväkodissa ollut lainkaan, ainoastaan kiertävä sellainen (Kulmakartanossa A oli Elton ryhmässä) Sanoin kyselijöille, että huonompaan tilanteeseen emme lähde missään tapauksessa. Eli jos ryhmäkoko vaan suurenee eikä resurssit parane niin sitten pysymme kulmakartanossa. Tällä jämptillä linjalla (jonka kulmakartanon päiväkodin johtajalta opin - Kiitos Tiina taistelustasi lapseni oikeuksien puolesta!) saimme kuin saimmekin paikan, johon kohdennettaisiin tänä syksynä avustajaresurssia ja muutenkin ryhmäkoko olisi pienempi. Paikka on Päivärinteellä, ei Nisulassa. Päiväkodissa toimii myös oma Elto, joka on ryhmän käytössä.

 Eli näillä mennään. Kesän aikana Heinäkuussa A kehittyi huimasti. Uskon, että tähän oli syynä se, että päiväkodissa useimmat lapset olivat lomalla ja kulmakartanossa ehdittiin häneen todella panostaa. Katsekontakti parani, joitakin sanoja tulee harvakseltaan, potalle oppi pissaamaan ja yhtäkkiä hän alkoi syömään todella paljon monipuolisemmin ruokaa. Uskon, että pieni ryhmäkoko (ja mummin & isotädin ponnistelut) olivat syynä tähän kehitysaskeleeseen - eli kyllä aikuisten panostus hänessä näkyy.

 Fiilikset eilisen jäljiltä ovat ihan hyvät. Tietystikään vielä ei ole muuta kuin ehditty tutustua uuteen päiväkotiin. Olin itse mukana siellä aamusta ja iltapäivästä pari tuntia A:n kaverina siirtymätilanteessa. Havaintoni on se, että meno Päivärinteen Silmut-ryhmässä, jossa hän nyt on, on huomattavasti verkkaisempaa kuin kulmakartanossa. Tällä tarkoitan sitä, että aikuisia on selvästi enemmän ja oma erityisavustaja (jonka hän jakaa toisen autistisen pojan kanssa) on todella huippujuttu. Henkilökunnassa on sekä nuoria että vähän kokeneempia työntekijöitä, joten tasapaino on aika mukava. Tilat ovat isommat kuin kulmakartanolla (ainakin pukeutumiseen tarkoitetut), mutta selvästi pimeämmät. Vastaavasti ulkoilualue on paaljon suurempi ja siellä on paljon enemmän tekemistä. Haasteellisena lapsena A kävi tietysti heti ekana kokeilemassa, miten tätien hermot kestävät kun hän juoksee ilman käsiä korkeilla tasapainopuilla... Siinäpä tuleekin heille olemaan varsinainen haaste, tämä poika kun on uhkarohkea, eikä omia rajojaan vielä tunne... Mutta ainakaan vielä ei mennyt tarhan pihan aidoista yli eikä ali. Erityisavustaja vaikuttaa todella mukavalta ja yhteistyöhaluiselta ihmiseltä - olin helpottunut kun hän oli omanikäiseni (minussa saattaa asua pieni ikärasisti sisällä), ajattelin että huh kyllä tämän kanssa päästään vielä todellakin pitkälle.

 A oli ihan yhtä innoissaan uudesta paikasta. Yritin itse tsempata parhaani mukaan, vaikka ehkä ne vanhat ihmiset ja kulmakartanon kontaktit olivatkin minulle vaikeita jättää taa. Onneksi A ei tiedä, ettei voi mennä sinne enää. Itse suren sitä helppoutta, joka oli kulmakartanon sijainti. Päivärinteen parkkistilanne on meille paljon hankalampi kun ei ole yliopiston parkkipaikka vieressä. Aina saat pelätä sakkoja tai maksaa itsesi kipeäksi. Samoin kaikki parkkeeraus on taskupysäköintiä (yäk). Ja aamuruuhkassa tänään hieman kahdeksan jälkeen laskin, että n. 15minuuttia menee meiltä kotoa päiväkodille. Ennen tämä aika oli 2minuuttia! Ollaan eletty aika luksuselämää siis. Eli 30minuuttia nipsaistaan pois jokaiselta arkipäivältä meidän elämää, joka tulee olemaan tulevaisuudessa sitten sitä autossa istumista. Sinänsä huvittavaa, koska paikoilla on n. 500metrin sijaintiero, mutta päivärinne on vaan niin paljon kenkummalla puolella keskustaa, että aamuruuhkaa ei oikein voi välttää. Täytyy miettiä, mikä olisi paras ajoreitti...

 Kieltämättä loman jälkeen fiilikset olivat hieman maassa: Ulkona ei ole enää lämmin ja siellä sataa... Ja pitäisi palailla takaisin töihin ja silleen. Aamuherätys on 15minuuttia aikaisempi kuin olen tottunut. Mutta tottakai minä olen äitinä valmis tekemään ihan mitä vaan että lapseni oppii puhumaan. Uskon, että näin tulee tapahtumaan, ehkäpä seuraavan kahden-kolmen vuoden aikana.  

 My son has changed his daycare yesterday. We decided to change it because the political situation in Jyväskylä. Due to this change, his group size got smaller and he now shares a special needs assistant with another autistic boy. This is excellent news for him. He will be able to get daily help with his speech and communication theraphy. Of course changes are never easy - but this one seems to have been a lot harder for the parents than the kid. He doesn't know he's not going back to the previous one and he is equally excited of this new one. There is new little cars and new balance beams to climb on in the yard. For me, I was a bit misty eyed of letting go the previous people, but that's my personality I guess. I don't like leaving people behind. And they really did do a great job with him. Specifically his progress during July, when there was only 4 kids on the daycare, was enormous. Smaller group size really does work. So I have got high hopes for this Autumn. Let's see how it will go.