Blogijulkisuudesta

 

Mun blogielämässä tapahtui eilen varsin merkittävä käänne: lukijani tunnisti minut Peukkulassa ja tuli juttelemaan. Hurjaa. Siis kyllähän mä toki nään, että teitä lukijoita on keskimäärin 300 päivässä, mut jotenkin kuvittelen monen niistä olevan jotain brasilialaisia botteja ja loput ystäviä ja sukulaisia. Jotenkin on helppo ajatella, että kuka ventovieras nyt mun jutuista olis oikeasti kiinnostunut... Harva nimittäin jättää niitä jälkiä kommenttboksiin asti.

Tämä erittäin positiivinen kokemus sai minut miettimään julkisuuskuvaani - vastaako todellisuus blogin minää... Osittain kyllä, mutta tietenkin on paljon asioita, joita en blogissani jaa tai kerro. Vaikka kirjoitankin avoimesti esim. lapseni autismista, on yksitysyydelläni rajat ja niistä on hyvä pitää kiinni. En ole pahemmin koko nimeäni mainostanut täällä, mutta se ei ole mikään varsinainen salaisuus. Googlettelemalla minusta irtoaa kyllä aika paljon tietoa. Sinänsä tämä tapahtuma herätti minut siihen, että vaikka kuvittelen liikkuvani aikalailla anonyyminä tuolla maailmassa, ehkä näin ei välttämättä ole.

Olen usein sanonut, että koska nykaikana aika on rahaa ja jos joku haluaa aikaansa käyttää lukemalla minun juttujani, niin silloin hän minun puolestani ansaitsee tietää nämä asiat minusta. Olemalla avoin en ole toistaiseksi joutunut kiusauksen kohteeksi - mutta se on toki julkisuuden toinen puoli. On hyvä miettiä, mistä luopuu, jos tulee ns. liian julkiseksi henkilöksi. Itse en nyt koe tässä olevan mitään vaaraa tällä hetkellä, mutta start as you mean to go on, eli hyvähän se on pitää nämä asiat mielessä.

En itse saa tämän blogin kautta mainostuloja. Mutta en myöskään sano, etteikö tämä blogi olisi omalta osaltaan kontribuoinut elintasooni - kaikki hyödyt eivät aina ole suoria, että joku lähettää kirjeen ja kysyy, että saisiko lähettää kosmetiikkaa kokeiluun. Toistaiseksi suorin hyöty minulle oli kirjoituksesta pari kolme vuotta sitten, jossa sanoin haluvani muuttaa Kiinaan. Siihen työkaverini sanoi, että jos näin on, niin sen kun muutat, meillä on vaihto-ohjelmassa vielä paikkoja. Eli se mahdollisuus olisi mennyt minulta ohi ilman tätä blogia ehdottomasti. Voin siis sanoa, että blogin kirjoittaminen on todellakin muuttanut elämääni tuomalla Kiinan pysyväksi osaksi sitä.

Juttelin eilen tapaamani lukijan kanssa mainostuloista ja blogiportaalien pinnallisuudesta. Itse en koe mainostusta ahdistavana. Toki se välillä häiritsee blogien layoutin harmoniaa, mutta toisaalta tiedän, kuinka hirveästi työtä on blogin takana: Se on kuin aikakausilehti. Miksei ihminen saisi saada työstään rahaa? Jos ihmisen julkisuuskuvaan liittyy se, että on kaunis ja huolehtii itsestään - keneltä se on pois, kysyn vaan... Mutta tottahan se on, että usein työmielessä tehdyistä blogeista näkee, että osa jutuista on tehty ns. puolivaloilla, on siis tehty töitä. Itse luen blogeja esim. inspiroituakseni kuvista ja tyyleistä. Jos tekstit eivät nappaa, skippaan ne. Jos kuvat eivät nappaa, skippaan ne. Toisaalta tämä blogigenre on mennyt eteenpäin ihan huikeasti viimeisen 3 vuoden aikana. Kuvat ovat ammattimaistuneet jne. Itsekin täytyy sanoa, että en halua postata ns. tyhjää. Eli sellaisena päivänä kun minulla ei ole mitään sanottavaa tai aikaa sanoa sitä hyvin, jätän postaamatta. Olin aiemmin sitä mieltä, että haluan ehdottomasti postata kerran päivässä. Edelleen olen sitä mieltä, että säännöllisyys on blogien lukijoille tärkeää. Kuitenkaan en enää stressaa sitä, että jos jonakin päivänä postausta ei tule ulos. Ei se maailma siihen kaadu.

Olen kirjoittanut tätä blogia keväästä 2012 eli tämä on kolmas vuosi. Kuitenkin tätä ennen olen kirjoittanut maailmanympärimatkablogin ja sitä ennen Livejournal (2005-2012) ja sitä ennen Diaryland-blogeja, 2000-luvun alusta asti. Ennen blogeja kirjoitin päiväkirjaa. Ensimmäiset blogini olivat julkisia päiväkirjoja, joissa ei ajateltu lukijoita lainkaan - niissä julkaisin ihan mitä sattuu, mukaanlukien kuvia minusta ilman vaatteita jne. Ehkä sellainen kuuluukin siihen Irc-galleriakauteen teiniydessä. Itseasiassa on aika huvittavaa nyt miettiä, millaista se alkuaikojen blogaaminen on ollut. Vuosikaudet kirjoitin pelkästään englanniksi, mikä tuntui hyvältä vaihtoehdolta, koska iso osa ystävistäni ei osaa Suomea kun taas suomalaiset osaavat englantiakin. Kuitenkin olen tullut siihen tulokseen, että haluan profiloitua suomalaiseksi, jolloin haluan myös kirjoittaa etupäässä suomeksi. Käytän englantia sekä kotikielenä että työkielenäni, joten suomen käyttäminen blogikielenä vahvistaa kirjallista antiani äidinkielelläni.
 En ole varsinaisesti tavoitellut julkisuutta blogillani, koska minulla on päivätyö, josta nautin ja blogi on siis kuitenkin ihana harrastus ja enemmänkin terapiamuoto arjen paineessa. Kuitenkaan en sano, ettenkö tekisi blogin suhteen päätöksiä, jotka ovat laskelmoituja. Haluan kirjoittaa muillekin kuin itselleni. Haluan, että joku lukee juttuni. Siispä muokkaan niitä siihen malliin kun kuvittelen ihmisiä kiinnostavan. Jos todellisuudessa haluaisin menestyä blogaajana, minun tulisi profiloitua vahvemmin. Ongelmani on siis se, että en halua rajata aiheita, joista kirjoitan. Nykyaikanahan pitäisi olla joko esimerkiksi fitness-blogi, äiti-blogi, matkailu-blogi, muoti-blogi tai niin edelleen. 'Finnworld' itsessään viittaa matkustamiseen ja ehkäpä minun blogini on ollut pitkään ns. expatti-blogi, kun olemme asuneet Kiinassa. Kuitenkin juteltuani eilen tapaamani lukijan kanssa oli mielenkiintoista saada selville, että vaikka hän oli eksynyt blogiini expatti-blogeja lukemalla, hän oli kuitenkin jäänyt lukijaksi koska oli samantyyppisessä elämäntilanteessa ja kirjoitin aiheista, jotka olivat hänelle samaistuttavissa (esim. Jyväskylän leikkipuistot, hammassärky jne.) - mukava kuulla, että sekasikiöblogillakin on lukijoita.

 No joo. Tämä tapaaminen oli tosi mukava, vaikkakin liian lyhyt, kun lapseni halusi ulos leikkimään. Olisin mieluusti jutellut tämän mukavan ihmisen kanssa pidempäänkin. Kiitos kun juttelit! Autistisen lapsen äitin elämä on usein monologia, kun lapsi ei osaa vastata. Suomalaiset harvemmin juttelevat vieraille. Minut tuntevat tietävät, että olen varsin sosiaalinen ihminen. Silti koen, että joskus en vaan osaa aloittaa keskustelua. Olen muutaman kerran törmännyt ns. oikeasti 'kuuluisaan' blogaajaan esim. P.S. I love Fashionin Lindaan. Siinä tilanteessa en kertakaikkiaan osannut sanoa yhtään mitään vaan pakenin paikalta.  

And the same in English. Yesterday I run into a total stranger who told me that she recognised me as she's been reading my blog. That's a big step in one's blog life I think. Of course I know that several hundred people read this blog daily, but of course I always think it's mainly Brazilian hacker bots and my family & friends. It's very interesting to realise that someone else might relate to my writing and want to come back to it. Flattering even. This woman was very nice and she told me she had found Finnworld through expat-blogs but stayed because I write about issues she can relate to, like living in Jyväskylä or having a tooth ache! I mean, I don't know anyone else writing about Jyväskylä playgrounds for example. 

I think that now a days one should stick to one topic only (fashion, fitness, baby etc.) to be a really successful blogger. However, I don't want to limit myself to that. I wouldn't have enough material and soon it would be quite a shallow glimpse of the world. Finnworld was called Finnworld because I travel a lot and in my writing you can see that I'm a Finn. Even though i married a British guy, I still have no sense of humour! But I spot different things in the world because of my Finnishnesss and that's a gift, I think. However, while in Finland, I write about ordinary things around me, perhaps they are also the stories of Finnishness - this is a certain type of theme. Of course I don't think I'm a very typical Finn - usually I'm quite social and take initiative to talk to people...But let's not tell anyone!

I don't think I'll be very famous through the blog. Nor do I need to be, I have my day job and it's very fullfilling. I don't particularly want to give up all my privacy like the big bloggers, whose private life is then trashed in the baby forums of Finland. Yesterday was a good reminder that I am perhaps less anonymous than I'd like to think. It's good to keep in mind. Thanks for the chat for my reader! I really enjoyed talking to you:)