Lääkeriippuvuudesta

No niin, tänään on kulunut viikko viisaudenhampaanpoistoleikkauksesta. Olisi tosi kiva kertoa, että voin hyvin ja tilanne on parantunut. Tilanne parani asteittaisesti perjantaihin asti, kunnes lauantaina jouduin lisäämään lääkitystä. Ke-Pe olivat menneet päivisin ilman kolmiolääkettä, mutta nyt ollaan tilanteessa, jossa joudun ottamaan panacodia 7h välein, tai kipu on sen verran sietämätöntä, etten pysty nukkumaan/tekemään töitä tai muutakaan. Panacodit on nyt loppu, joten joudun soittamaan lääkärille ja toteamaan, että joko siellä pesii tulehdus - avataanko heti vai vasta ensi viikolla...? Tai sitten olen vain lääkeriippuvainen. No onhan se varmaan se tulehdus.

YHtään, ei siis yhtään kiinnostaisi mennä uudestaan leikkaukseen. Poski taas auki, hamsterin paluu. Sitten jälleen sama rumba: Vältä kiinteää ruokaa, vedä särkylääkkeitä ja antibioottikuureja. Vältä liikkumista on minulle NIIN masentava tuomio, että jos kahteen viikkoon en saa liikkua niin kyllähän se tuntuu AIVAN ylitsepääsemättömältä. Kunto laskee kohisten. Ja mieliala varsinkin. Uuteen leikkaukseen en mene paikallispuudutukseen, sen verran syvällä on se juurenpala, jonka sinne jättivät, että en missään tapauksessa aio olla hereillä kun sen sieltä kaivavat. Mut siis pahinta on se, että elämä ei etene...

Olen kerran elämässäni ollut isossa leikkauksessa, josta toipuminen kesti 3 kuukautta. Silloinkin haavani tulehtuivat (kesä kuumalla), vaikka kuinka yritin niitä hoitaa oikein. Panacodilla silloinkin pärjäilin. Ja ehdottomasti pahinta oli se, että en saanut liikkua. Minulle liikkuminen on elinehto, se todellinen lääkeriippuvuus. Se on lääke siihen syysmasennukseen, kaikkeen siihen pskaan. Aiheuttaahan se panacod hetkellisen 'high'n ja sillä hetkellä ollaan sitten siinä pilvessä. Mutta todellisuudessa minä olen endorfiini/adrenaliini-addikti. Oma kehoni pystyy tuottamaan hormoonien kautta ne fiilikset, joiden kautta elän ja säätelen mielenterveyttäni, ihan orgaanisesti, ilman keinotekoisia aineita. Kehon toimintaan lääkkeillä puuttuminen tuntuu väärältä ja surulliselta. Tiedän, että tämä on väliaikaista ja miksi minä valitan, kun on niitä, jotka kokevat kipua päivittäin, eivätkä siihen saa mitään lievitystä... Ehkä siksi, että tiedän omat rajani, enkä halua vaipua siihen kuuluisaan masennukseen.

It's been a week since my wisdom tooth removal. I'd like to say that I've healed well and it's behind me. Instead the pain has been increasing gradually from last Friday, actually 2 days after the operation, it was better than now. I'm constantly on very heavy medication and even though I've done all the precautions: The mouthwash, the antibiotic, the painkillers, I have now run out of Panacod and have to face the fact that it's probably infected and that I will probably have to go back to take out the last bit of the root and possibly some bone with it. This bit is so close to the nerve that I may loose some feeling in my chin too... Great. What annoys me the most is another week of hamster face when I can't excersise again. My true drugs are those hormones that I get through Shorinji Kempo, gym, running etc. It's infuriating to think that yet again, I will have to go through the same as last week. Nothing depresses me faster than bad nutrition and loss of sports. It makes the darkness of the looming Autumn and Finnish winter seem much darker than they actually are.