Walk of Shame

On sunnuntaiaamu ja havahdun Töölössä kuorsaukseen ja katson kelloa: 8:39. Selaan VR:n sivuja ja totean, että jos nyt herään, ehdin helposti puolikymmenen junaan. Nostan päätä ja olen tyytyväinen - eilisillan alkoholin käyttö ei ole mennyt överiksi, päätä ei särje, olo on ainoastaan hiukan pöpperöinen. Tepsuttelen paljain jaloin flanelishortseissani upeilla lankkulattioilla - rakastan tätä asuntoa NIIN paljon. Joka puolella on komeroita ja sokkeloita, paksuja kiviseiniä, korkeita kattoja ja leveitä ikkunalautoja. Hiippailen tyhjien olut-tölkkien satumaassa ja otan jääkaapista purkin raejuustoa, jonka ostin edellisiltana tätä aamua silmällä pitäen. Aamu Helsingissä on hiljainen ja nukkuvien miesten naamat kauniita.

Eiliset meikit poskilla kerään tavarani ja etsin rintaliivejä, vaikka kieltämättä ilman lähteminen houkuttelee. En kuitenkaan tälläkään kertaa halua jättää tavaroitani tänne, tarkoituksella. Jää niitä ihan tarpeeksi usein vahingossakin. Pakkaan viitan, korsetin ja kihartimen, joka edellisiltana on aiheuttanut suurta hilpeyttä muodollaan. Flanelipöksyt vaihtuvat farkkuihin ja saapikkaisiin, 8:50 kävelen ulos kadulle laittaen samalla kuulokkeet korviin ja satunnainen kappale on jälleen kerran osuva: "How am I supposed to leave you now, when you are looking like that?"

Kävelen auringon kuultaessa läpi sunnuntaihin vaipuneen keskustan. Kun olen kampissa, kello on vasta 8:55, joten päätän kävellä rautatieasemalle. Ohi nukkuvien kauppakeskusten ja vielä suljettujen kahviloiden. Mielessäni käyn läpi eilisillan keskustelujen aiheita - työt. matkat. kiinalaiset. rahoitushaut(!). suomalaisuus. israelit. opiskelut. lapset. päiväkodit. kotiäitiys. elämän tarkoitus. emotionaalisuus. seksi. riittämätön aika elämässä. allergiat. Amerikka. rahoitushaut. parisuhteet. - Ihanat ihmiset. 

Perillä ostan lipun, lehden, kahvia ja vettä. Ja mangorahkaa, joka maistuu pehmoiselta. Ajattelen sitä, miten kaunista on elämä hetkessä. Junassa inspiroidun lehtiartikkeleiden kirjoitustyylistä ja päätän, että tänään minä kirjoitan juuri tästä: siitä, miten kaunis oli minun aamuni. Enkä pyytele anteeksi, enkä selittele sen kummemmin sitä, miten joskus niin sanotut walk of shamet ovat niin täydellisiä.

This morning I woke up in Helsinki. The moment of leaving my friends' house was so beautiful, that I decided to write about it in Finnish, but I feel that translating it would not necessarily bring it justice, so all you english speaking get this today: Life can be perfect in a moment almost every day. It just takes you to stop to notice.