Joskus on vaan ihan loppu

 Puheterapia. Se tuli ja muutti kaiken. Tai no siis, eihän se sitä lasta puhumaan saanut, mutta muutti meidän jokseensakin tasapainossa sinnittelevän perheen huutavaksi hermoraunioksi. En tiedä, miksi kuvittelin, että alku olisi helpompaa.

 A on käynyt puheterapiassa nyt kaksi kertaa, samoin minä. Minä olen meillä se, joka aikuisista käy, koska puhun Suomea, jolla puheterapia annetaan. Tämä tarkoittaa se, että minun vastuullani on myös kommunikoida kaikki lääkäreiden ja terapeuttejen lausunnot miehelleni, mikä on osoittautunut todella haastavaksi tehtäväksi. Miksi? Koska minä olen treenannut vuosien varrella mieltäni keskittymään vain olennaiseen. On todella pitkä aika siitä, että minun olisi pitänyt muistaa ulkoa pitkiä, tunnin tai jopa päivän kestäviä ohjeita ja litanioita asioita oikeassa järjestyksessä. Mieheni turhautuu, koska ei saa tarvittavia tietoja päivän ja terapioiden kulusta. Minä turhaudun, koska en yksinkertaisesti kykene muistamaan kaikkia asioita oikeassa järjestyksessä – minun muistini toimii intuitiivisesti, yksi asia johtaa toiseen, mutta ei todellakaan siinä järjestyksessä, missä mieheni(tai kuka tahansa muu kuulija) haluaisi näitä asioita kuulla.  Mieheni muisti taas on, no, parempi kuin kenelläkään toisella tuntemallani. Sen lisäksi hän kirjoittaa työkseen kirjoja, joissa hänen ajatuksensa jäsentyy tarinaksi ja isommaksi kokonaisuudeksi päivittäin. Minä kirjoitan papereita – vaikka minunkaan itseilmaisemiskeinoni eivät ehkä ole mitään keskimääräistä alempaa tasoa, ovat ne silti valovuosia jäljessä siitä, miten mieheni pystyy ajatuksiaan jakamaan. Niin sanoinko, että minun pitää tässä välissä myös kääntää kaikki ajatukset toiselle kotimaiselle, eli englannin kielelle.

 Niinpä maanantaina tulin kotiin puheterapiasta lapsi kainalossa ja elämä tuntui niin ahdistavalta, että vaan itkin lattialla. Mitään ei ole aikaa tehdä. Ei ole aikaa vaihtaa renkaita. Ei ole aikaa tehdä vakuutushakemuksia. Ei ole aikaa maksaa laskuja. Ja sitten sen päälle pitäisi jaksaa kuunnella lapsen kurkkusuorana huutoa, koska tama ei käsitä, miksei asioita voi tehdä niin kuin ennekin. Maanantaina hänen elämässään muutimme seuraavanlaisia asioita:

 1.     Luovuimme tutista. Tämä oli niin sanoinkuvaamattoman hankalaa, että harkitsin luovuttamista varmasti yli 10 kertaa illan aikana. Poika etsi tuttia kassistani. Hän etsi sitä sängystä. Hän etsi sitä taskuistani ja vaatteistani. Hän vaati, että tutti annettaisiin hänelle. Hänen nukahtamisensa kesti tunnin pidempään kuin normaalisti, jopa melatoniinin kanssa, vaikka hän oli edellisenä yönä nukkunut 5h ja illan käytännössä huutanut.

 Vaadimme häneltä ruokapöydässä istumista. Hän huutaa ja protestoi asiasta. Hän ei ymmärrä, miksei hän saisi vaellella välillä syömisen lomassa ja palata taas syömään. Tähän on valjastettava yksi aikuinen ja sen yhden aikuisen energia kokonaan sinä aikana kun hän syö, 0,5-1h töiden jälkeen pelkästään tähän.

3.     Tehostamme vuorovaikutusleikkejä. Maanantaina leikittiin seuraavat (tosin nämä meillä leikitään melkein joka päivä):

a.     Kädet ylös-kädet alas laululeikki (5 kertaa) – hän itse pyytää uudestaan nostamalla käsiäni

b.     Buddhalaiset hämähäkit (n. 5 kertaa) – niin kauan kun kiinnostus pysyy

c.      Pallottelu (mina heitän ja pyydän, heitä mulle, anna mulle) puutarhassa. (5 kertaa toinen pallo, 4 kertaa toinen, sitten loppui kiinnostus) YHDEN KERRAN A toi minulle pallon käteen!!! Jesh! Tämä oli itsemotivoitunutta mutta silti edistyksellistä.

d.     Kukkuu (missä A on? Missä äiti on? Verhontakana leikki, kun hän oli kylvyssä (useita kertoja)

e.     Leipurihiiva (1 kerta, hän ei kiinnostu tästä, vaikka olen yrittänyt usein. Ei ehkä ole hänen juttunsa?)

Kaikkien näiden leikkien aikana hän nauraakikattaa ja eläytyy ja katsoo silmiin pitkiäkin toveja (siis useita sekunteja)

Vaadin häneltä kylvyssä, että hän ei joisi kylpyvettä. Tämä tarkoittaa sitä, että istun koko kylvyn ajan niin lähellä, että ehdin estää hanta hörppäämästä sitä. Yksi suurimpia ongelmiamme on se, että A joisi sekä kylpyvettään että uimahallin tai uimapaikan likaisia vesiä ja ei mitenkään käsitä, miksi niin ei saa tehdä. Tämä on todella haasteellinen asia kitkeä pois. Varmasti tuhansia kertoja ollaan kielletty. Maanantaina kun istuin vieressä, hän huusi suoraa huutoa vartin verran, kun ei saanut laittaa kylpylelujaan suuhunsa. Pidemmän aikaa hän on ollut omillaan kylvyssä niin että mina laitan samaan aikaan meidän pyykit ja katson hanta kauempaa. Näin on pakko tehdä, koska muuten meidän pyykkejä ei kukaan koskaan ehtisi laittaa.

 Kuitenkin kaikki nämä A:han panostettavat asiat vaativat vanhemmalta ihan hirveän paljon panostusta, stressin sietoa ja etenkin sen sietoa, että joku huutaa vieressä ja ihmettelee, että miksi nyt pitää muutaa tätä käyttäytymismallia. Ymmärrän, että kysehän on vaan siitä, että alusta lähtien kasvatuksemme on ollut osittain ‘pellossa elämistä’, mutta silti sen kuuleminen puheterapeutilta tai keneltä tahansa muulta on rankkaa. Pienimmänkin Asian muuttaminen vaatii tuntikausien, viikkojen työtä ja arjen epämukavuusalueella liikkumista. Minun epämukavuusalueeni on se, että minun tulee muuttaa toimintaani, koska joku muu käskee. Se on äärimmäisen haastavaa ja haluan aina ehdottomasti kyseenalaistaa: Johtaako tama varmasti parempaan elämään? Onhan takeita siitä, että kun me puserramme ne viimeisetkin energian rippeemme irti ja teemme nämä muutokset taman lapsen kanssa – johtaahan se siihen palkintoon lopuksi, siihen, että tama lapsi alkaa puhua??? Koska jos voin siitä olla varma, kestän mitä vain. Mutta kukaan ei voi sitä minulle taata. Lapsi joko alkaa puhua tai sitten ei.

 Tällaisia kommentteja tulee ystäviltä ja asiantuntijoilta:

• -       A vaikuttaa siltä, että hän alkaa puhua pian (tätä on sanottu vuosi sitten jo)
• -       A:n puhe on ihan hilkulla
• -       Sen perusteella, miten hän ääntelee, hän tulee oppimaan puhumaan
• -       Tämä lapsi haluaa puhua

 Ymmärrän, että nämä ovat ystävällisiä sanoja, mutta ne ovat minulle kuin mörköjä. Ne ovat niitä toivon rippeitä, joissa minä en halua elää, mikäli lapseni ei ikinä opikaan puhumaan. Lääkäri sanoi, että siihen menee arviolta kaksi tai kolme vuotta vielä, että lapsi alkaisi puhua. Se kuulostaa realistisemmalta. Että ehkä viisivuotiaana hän puhuu.

 Niin, tässä ei vielä siis keskusteltu edes siitä, miten muutamme meidän arkeamme kommunikoinnin suhteen. Se johtuu siitä, ettemme vielä voineet sitä aloittaa eilen. Koska se vaatii valmistelua. On hankittava esineitä, valokuvattava ne, printattava, kontaktimuovitettava ja muovitaskutettava. Ja tama homma vaatii aikaa, jota minulla ei ole. Koska en ole maksanut laskujani. Koska en ole vaihtanut talvirenkaita. Koska tällä viikolla kirjoitan artikkelia väitöskirjaani. Jos sitä en tee, vuoden päästä työttömyys on lähes varmaa. Että jos blogissa ei ole sisältöä, se ei tarkoita sitä, ettenkö haluaisi sisältöä tuottaa. Se tarkoittaa sitä, että minä olen juuri nyt ihan lopussa. Aivan lopussa. Jos tästä viikosta selviän, katsotaan sitten.  

UPDATE: Laskut maksettu ja renkaat vaihdettu. Kaksi iltaa huudettu. Unirytmi on ihan sekaisin. Ei nukkunut päikkäreitä päiväkodissa, mutta nukahti kotona klo 18:15 ja heräsi 23:15. Syönyt ei ole juuri mitään. Olen edelleen kipeä, mies ja lapsi ovat parantuneet, minulla on tauti nyt kurkunpäässä tai keuhkossa, väsyttää ja artikkeli on ihan kesken. Nää on näitä aallonpohjia.

 You know how some day you just hit rock bottom. Maybe it is today. Maybe it was yesterday. I'm still ill, Tops's speech therapy has turned our world upside down, the evening is spent yelling at each other. Tops doesn't understand why he no longer is allowed to have his dummy. He looks for it everywhere. He doesn't know why he's been asked to sit at the table throughout his dinner, he would like to wander around for that. He doesn't know why things have to change. It's interesting to see that the small things affect his life much more than the bigger things. For him, it's perfectly normal to move to China, no big a deal. But being asked to not drink his bath water can cause him to yell for 15-30minutes straight. His sleep routine is upside down thanks to the dummy loss. He's gone to sleep at 6pm yesterday and woke up 11pm. In the middle of it all, I am writing a PhD paper, which is only half done, and is going to be frankly - shit. Sometimes, life is just hard. But at least this week, I paid the bills and changed the tires. Maybe there is hope yet.