En sit ollut käynyt työpaikalla kahteen kuukauteen. Tänään menin ekaa kertaa. No mikäs siinä, mun työ on kivaa, en sitä mitenkään moiti, mukava mennä. Ainoastaan ahdistaa tulevaisuus: Kiinassa mulle olis töitä, mut onko täällä? Onko kilpailu liian kova? Olenko liian laiska? Olenko tehnyt liian vähän jufo kolmosia viimeisen vuoden aikana. Ehkäpä. Oli ihana nähdä työkavereita, niitä kolmea, jotka olivat työpaikalla. Oli ihana nähdä lounaskavereita ja muitakin Jyväskylän ihmisiä. Mun ihanat <3.
Tää päivä ei todellakaan ollut helpoimmasta päästä. Lapsen jättäminen väliaikaistarhaan ei ole koskaan ollut näin vaikeaa. 45minuutin jälkeen hän roikkui minussa kuin pieni apina huutaen kateraa itkua: Miksi jätätte minut tähän ihan uuteen paikkaan näiden tyyppien kanssa, jotka olen ehkä nähnyt päivystysvuorossa joskus, mutta en oikeasti puoleen vuoteen. Tiiän kyllä et täällä on mulla ihan hyvä olla, mut mä haluun olla mun vanhempien kaa. Niin kuin joka ikisenä päivänä viimeisen 2kk aikana. MIKSI??? eroahdistus oli tänään aivan sydäntä särkevää.
No sen päälle roudattiin kamaa setäni peräkärryllä (kiitos lainasta!) ja sen päälle peruutin lommon autooni (500eur kankkulan kaivoon, kiitos) ja hukkasin kännykäni (jonka myös löysin). No nää oli mun low-low hetkiä tältä päivältä. MUt sit toisaalta näin useampaakin sellaista ihmistä, jotka pelkällä olemassaolollaan tekee sen, et oikeesti mun elämässä ei oo mitään vialla, mä en voi valittaa _mistään_. Kiitos että ootte.
Sen lisäksi tein mun väikkäriä. Kyllä se taas tästä. Ja treenasin. Oikeasti oli huippu hyvä päivä. Lommot puskurissa, it's only money right? Ei kannata menettää mielenterveyttään.
Mitkä asiat elämässä lopulta merkkaa? Ovatko meidän päivämme vain kokoelmia erilaisia ranskalaisia viivoja, tänään tapahtui tällaista, nää oli plussaa, nää miinusta. Tänään loppujen lopuksi vaikka välillä tuntui et ei tästä mitään tule, niin silti tuntui siltä, että kyllä mun elämä on parasta. Just nyt.
First day at the office after 2months of China + UK/BCN. Feels surreal, but I guess I am back. Today it's been the best and the worst day for a while. It was great seeing some people I hadn't for like 2 months or 2 weeks, but then there was also my son's separation anxiety of going into the spare daycare which really broke the heart of both me and mr. C this morning. He had a good day though, so that was a relief. In the evening we moved around some stuff in a van and I backed into a lamp post making my car the immediate need to go to repairs... I also lost my cell phone for a while, but luckily it was just at home. I managed some PhD and sports - that should count as progress which I get to feel good about. Is one's day filled with markers, some to beat, some to repeat...? In anycase, I am back in Finland and at the end of the day, that feels good, because both of my boys seem happy. I guess that's all what really matters at the end of the day right?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti