Xi'anissa on satanut vettä. Niinpä netti ei ole taas vaihteeksi toiminut. Pahoittelen radiohiljaisuutta.
Tänään on aika sanoa Zaizien, goodbye to all the pongyou joiden kanssa olen ollut tekemisissä viimeisen kolme kuukauden ajan. Tuntuu haikealta, mutta onneksi olemme suunnitelleet paljon mahdollisuuksia tehdä yhteistyötä tulevaisudessa.
Muuten tuntuisi mahdottomalta jättää nämä ihmiset.
Kahden kodin syndrooma - aina joku jää taa.
Vaikka olenkin onnellinen kotiinpaluumme johdosta, tuntuu että sydän taas revitään palasiksi. Varsinkin koska osa näistä opiskelijoista ei enää ensi vuona ole täällä - M'Kai ja Liu Yang etenkin - olen onnellinen, että heillä on mahdollisuus päästä työelämään ja alkaa etsiä todellista onneaan maailmassa, mutta toisaalta haikeaa on se, että heitä tuskin emme ensi vuonna enää tapaa. Ja viime vuoden freshmenit ovat ensi vuonna jo junioreita - yliopisto on tärkeä aika elämässä, joka menee ohi aivan liian nopeasti. Nopeammin kuin ehdit räpsäyttää silmiäsi.
Olen onnellinen siitä, että sain olla Kiinassa nämä kuukaudet. Ja tuntea nämä ihmiset. Silti, tuntuu ylitsepääsemättömältä lähteä nyt, juuri nyt kun olemme niin hyviä ystäviä ja kun olen alkanut oppia kiinaa... Yhden elämässä on monta polkua ja vain yhden voi valita - tämä tuntuu vaikealta etenkin tänään. Silti olen onnellinen, koska tiedän, että nämä pari kymmentä kiinalaista pysyvät ystävinäni tulevaisuudessakin.
Jäähyväisillallisella kiinalaisella professorillani oli minulle ja miehelleni yllätys: Saimme nimityksen vierailevaksi professoriksi seuraavan kolmen vuoden ajalle Xi'an Jiaotong Universityyn... Kuinkahan moni saa vierailevan professuurin ennen varsinaista väitöskirjan valmistumista, kysynpä vain. Ehkä tämä kertoo siitä ystävyydestä, joka meillä tämän e-Commerce laboratorion kanssa on...
Matka käy ensi viikolla Shanghaihin, seuraavalla Pekingiin ja sitten kotiin. Seikkailut Kiinassa 2013 alkavat tulla päätökseensä.
Today we had the farewell dinner in Xi'an. Tough night - good byes to so many friends. The three months have gone by very quickly and I feel that this time I became friends and a part of this family on a different level than last year definitely. I know these people will be my friends forever, even those who are leaving the school and graduating next spring and getting jobs. I will miss them the most. BUt something special happened this year. It's hard to explain, because I never had this sense of belonging throughout my studies in the University of Jyväskylä - I feel that if there is anything at all I need, any time, I can count on this group of people. Even after years have done their jobs. Many of them have become very close friends for me. Many of them have helped me in many crisis - whether it's to take me to a hospital or the police, or to play badminton or to teach me Chinese... I owe everything to these Chinese. I am also proud of their development in English and I think by visiting, we have created them some new ideas, whether it's about children's upbringing or research models, I am sure their lives are not quite the same as they were. I know now that before long I will be back in Xi'an. It's my second home. Leaving here thinking I'll never be back would be unbearable. Luckily I don't have to say that. So no goodbyes to you - See you later it is, See you later, Xi'an!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti