Liǎng suì bàn - Kaksi ja puoli

Oi apua. Mun lapsi on kaksi ja puoli vuotta! Piti oikein laskea, mut joo, tänään se on totta.

 Minne aika menee, kysynpä vaan? Justhan se oli käsivarren kokoinen. Ja nyt jo itsenäisesti juoksee ja kiipeilee ja viihdyttääkin itseään.

 Kaks ja puol veen elämä Kiinassa ei ole suinkaan ihan niin helppoa ja yksinkertaista kuin Suomessa. Päivät kuluvvat usein sisäleikkipuistoissa tai ulkona puistoissa yms kirmatessa. Suurkaupungeissa on pidettävä valjaita, koska poikahan voi singahtaa milloin tahansa vaikka jokeen tai autotielle. Aikuisen on oltava todella valppaana.

 Poikani on utelias menijäluonne. Hän menee ensin ja kokeilee ensin. Sitten sattuu tai tulee miettineeksi, että oliko hyvä idea vai ei.

 Kiinassa ollessamme varsinkin tällä kertaa on keskusteltu kovasti lapsen kehityksestä. Tai lähinnä siitä, miten kaksi Kiina-jaksoamme on vaikuttanut lapsen kehitykseen. Tietysti vanhempien huoli on kova - olemmeko matkustamalla vaikuttaneet siihen, että lapsemme ei vielä osaa puhua. Se on meidän syytä ja se tuntuu tietysti pahalta. Kyllä, hän on poika ja kyllä hän on muutenkin kaksikielinen, joten puhe saattaa tulla vasta myöhemmin jokatapauksessa. Mutta vanhempana tietysti kokee itse epäonnistuneensa, kun poika, joka osasi jo lähemmäs sata sanaa viime vuonna Kiinassa ollessaan, unohti niistä suurimman osan kesän aikana Suomessa. Miksi näin kävi? Menikö motorinen kehitys ohi?

 Kiinassa hän haluaa useimmiten sulkea ulkomaailman pois. Hän viihtyy kärryssään, koska se on turvallinen. Hän ei ainakaan halua, että kukaan vieras ottaa syliin tai koskee. Ja kiinalaisethan koskevat, joka päivä. Hän tykkää laittaa sormet korviin, kun puhe ravintoloissa on liian kovalla hänelle. Arvelen, että nyt on korvien kehityksen vaihe ja hän on erityisen tietoinen kaikista kovista äänistä - ne eivät miellytä yhtään.

 Päivittäin häntä kuvataan kuin filmitähteä, mihin hän meneekin. Usein minulta kysytään, saako ottaa kuvan. Vastaan nykyisin, että minun puolestani saa, mutta poikani ei poseeraa, joten jos haluat ottaa kuvan niin ota hänen tunteensa huomioon. Jos sinusta otettaisiin kymmenen kuvaa päivässä, haluaisitko enää poseerata? Niinpä sanonkin usein, että valitettavasti sinä et ole ainoa, joka haluaa ottaa kuvan poikani kanssa.

 Kaksi ja puolivuotiaan parhaat kaverit ovat omena (äppä) ja auto. Ne menevät mukana kaikkialle ja ne pidetään visusti tallessa.

 Kavereiden kanssa on kiva leikkiä vaikka kadulla. Missä nyt sit onkin.

 Vanhempina meitä tietysti turhauttaa: Olisi niin paljon helpompaa kun voisi selittää hänelle, että nyt mennään syömäään ja sen jälkeen pääsee leikkimään. Tai että voisi kysyä, mihin sattuu. Mutta luulempa, että seuraava puoli vuotta tuo jotain muutosta pojan elämään. Ainakin hän muuttaa takaisin Suomeen ja menee hoitoon kodin ulkopuolelle. Odotan sekä kauhulla että innokkaana, että miten uusi elämäntilanne vaikuttaa poikaani. Alkaako hän puhua Suomea? Toisaalta pelottaa, koska hänen arkirutiininsa ovat niin erilaiset kuin perussuomalaisen hoitolapsen rutiinit, että uskon alun ainakin olevan todella haasteellista: On opittava syömään suomalaista ruokaa (hänhän on aika nirso ja söisi hyvinkin hiilaripainotteisesti), käyttäytymään yhdessä toisten lasten kanssa (tällä hetkellä hän oikeastaan sulkee toiset lapset myös ulos) ja myös toisten aikuisten kanssa. Pelkään, että kun palaamme ja laitamme lapsen hoitoon, hoitajat tulevat ihmettelemään: Eikö vanhempasi ole tätäkään sinulta vaatineet tai opettaneet... Että hänestä tulee se hoitopaikan 'vaikea' lapsi.

Uskon, että poikani on ollut onnellinen kanssamme Kiinassa ja tämä elämä täällä on ainoa, jonka hän tuntee - ei hän tiedä muusta. Mutta yhteiskuntakelpoinen hän ei kyllä ole ja siihen uskon hoitopaikan auttavan. Selvää on ainakin se, että uudelle komennukselle ei ole asiaa ennen kuin poika puhuu jotain kieltä. Ensi vuonna on aika tukea häntä hänen elämässään. Ehkäpä tämä 2013 on mennyt vähän harakoille. Joskus on hyvä tunnustaa näitä maailmalla asumisen huonojakin puolia. Elämä ei ole pelkkää seikkailua:)

Two and a half years old today. My little Tops. His days are filled with indoor play grounds and running in the parks around China. His best friends are the apple and the car. With these friends he can stay entertained for a long period. He bounces up and down on hotel beds and runs in circles like his mum - he is very fit, I think, lots of playing and muscle use. He loves to run and climb. He is really a good boy. But he doesn't say much. He used to say much, much more. Now he likes to shut out the world a lot - they speak in some language that he doesn't know. He'll say the occasional 'This', 'Äiti (mommy)' or 'Appl', but not much more. Something happened last summer in Finland - his speech development went backwards. This of course worries us immensily: Have we caused this by being in China? What about his pickyness on food? It's easy to fall into self-blame when being parents, I think. However, there's not much we can do right now. Next year he will start a daycare out of our home and this will bring him to a big change. Let's see how talking will be when he is three. I believe that the example of other children will also help in many developmental issues that at the moment he is ignoring. But it will be challenging at first: For the whole family. Time now is to enjoy the last month in China and look ahead: The times go by so quickly. Soon he'll be off to college:(