Kiinassa sattuu

 Ensiksi: Sukulaiset, istukaa alas ja hengittäkää syvään. Kaikki on ihan hyvin nyt. Ei hätää. Tänään iski se jokaisen äidin kauhupäivä. Se päivä, kun lapsesi putoaa puolitoista metriä syvään betonikellariin pää edellä.

Miten siinä nyt niin kävi? No minun vikanihan se tietysti oli. En olisi saanut antaa lapsen leikkiä yliopiston pihalla. Siellä oli avonainen reikä betonikellariin ja tietysti tämä poika tippuu sinne pää edellä niin nopeasti, etten ehdi tehdä mitään muuta kuin huutaa että eiiiii.

 Sitten seuraavat minuutit kuluvat nopeasti ja hitaasti - poikaa huutaa ja verta on joka puolella. Hetkessä kalastan hänet kellarista ja painan haavaa. Kiinalaiset huutavat kiinaksi ja saan random miehen viemään meidät lähimpään sairaalaan. Onneksi asumme sairaalan vieressä! Kamat jäävät yliopiston vartijan luokse. En ehdi edes soittaa työkaverilleni - millä kädellä kun pitää kantaa poikaa ja painaa vertavuotavaa haavaa päässä?

XI'anin 1st Affilliated hospitalin ensiapupolilla kirurgi tökkii poikani päätä pumpulitikulla ja toteaa, ettei haava ole syvä. Rauhoitun hieman. Soitan työkaverilleni, joka juoksee yliopistolta kääntämään. Sitten alkaakin sairaalan rumba - kolmisen tuntia, jonka aikana tutkitaan haavaa, otetaan CT-aivokuvat ja parsitaan iho umpeen kahdella tikillä. Poika huutaa ja äidin sydäntä särkee.

Kuitenkin on selvää, että selvisimme säikähdyksellä. Poika on aivan normaali - traumatisoitunut ja haava päässä, mutta ei murtuneita luita, ei veren vuotoa aivoissa. Kaikki hyvin. Jäljelle jää enää äidin syyllisyys: Miksi minä toin lapseni Kiinaan, jossa hän putosi päällensä? Jos olisin hyvä äiti, ei näin voisi tapahtua, eihän? Miten toisen puolesta onkin niin vaikea olla tuntematta. Varsinkin kun toinen on vasta pieni pentu. Pentunen.

Today was every parent's nightmare day. My son fell into a concrete cellar with his head first. This lead into a cut on his head, two stiches and CT scan. He is currently well, no problems. Slightly traumatized, but okay. Chinese health care and the kindness of strangers here when you have a bleeding 2-year-old in your arms is overwhelming. Boy has shown no signs of concussion or other drama, he has no broken limbs and the cut at the end was not deep. The biggest issue is the shock and the knowledge of how fragile life is. This is what we sign up for when becoming parents - the endless worry and the guilt of not being able to protect them from the world. Grandmothers - relax: It's all over and he is well.