Expat Blues

Ollaan viimeistä päiviä Kiinan kodissamme Xi'anissa. Se on vähän niin kuin olisi humalassa koko ajan, kun kävelen näitä katuja. Jokainen tunti, jokainen minuutti tuntuu niin omalta. Tämä olen minä, täällä minä mielessäni asun. Kuukausi Kiinassa ei riitä, ei sitten alkuunkaan. Miksi elämän tosiasiat ovat ne, ettemme voi asua täällä pidempiä pätkiä? Jokaisesta hetkestä olen kiitollinen, vaikkei se elämä Kiinassa läheskään aina ole helppoa ja ruusuista.

Kesäkuu täällä on kuumasta päästä niin kuin arvannette. 30-40C ulkona joka päivä. Sadekuurot huuhtovat kyllä ilman joka kolmas päivä, kun kuumuus muuttuu ukkoskuuroiksi. Ja Kiinan sade ei koskaan kestä pitkään, eikä se useimmiten ole muuta kuin satunnaisia pisaroita. Kuumuus koettelee perheen kärsivällisyyttä siinä missä myös kiinalaisten vastoinkäymisetkin, mutta nämä on kaikki koettu jo niin monta kertaa, etten anna niiden kasvaa kummituksiksi mielessäni, en sitten hetkeäkään.

Jos olen fyysisesti hyvässä kunnossa, voin myös henkisesti hyvin. Siispä kun lapsi päättää herätä klo 04:30 aamulla huutamaan nälkäänsä kun ei ole illalla jaksanut syödä tarpeeksi… Ja sitten kitisee niin kauan kunnes nousemme ja viemme hänet aamiaiselle… Ne ovat niitä hetkiä, joita ilman mielummin eläisi. Toki autistipojan kanssa on päivittäin haasteita syömisen suhteen - perunoita kun ei ole saatavilla. Mutta sitten hän yllättää ja syö lautasellisen grillattuja munakoisoja hapanimeläkastikkeessa. Ei hän nälkään ole kuolemassa, mutta toki joskus olisi kiva, kun maistuisi  kaikki ruoat, jotka nokan eteen laittaa… Ettei sitten aamuyöstä tarvitsisi herätä nälkäänsä kitisemään ja aikuisten hermoja kiristelemään.

Itse olen aivan samanlainen - jos en saa ruokaa 3-5h välein, plus tietty nestettä ja SUOLAA, olen aivan toivotonta seuraa eikä mua kukaan kestä. Pistää miettimään, et ihmisen perustarpeet on loppujen lopuksi aika yksinkertaiset.

Meillä on tällä kertaa ollut aika haastava aikataulu: 1 Kuukausi - 5 kaupunkia, joista 3 uutta. Vaikka olemmekin kokeneita matkustajia ja uuden kaupungin katsastamisessa sanoisin aika Pro-tasolla niin toki tällainen vauhti ottaa veronsa. Seuraavan kerran haluan varata enemmän aikaa ihan täällä kotona Xi'anissa oleskeluun. Se tunne, kun tiedät tasan, mistä saat ja millaista ruokaa, vaippoja tai missä on lapsen leikkipaikat, sulkapallosalit, työhuone, kahvilat, kaupat, nähtävyydet, puistot, uima-altaat ja tietty kaverit!

Kyllähän täällä työnteko on välillä haasteellista. Joko teet, kun lapsi nukkuu ja viet omasta uniajastasi tai sitten kirjoitat ohjauspalautetta samaan aikaan, kun poika riekkuu selässäsi. Niinä hetkinä fiilis on sellainen, että joo Suomessa on myös kivaa. Tai kun olet käyttänyt 4h illasta siten että hakkaat VPN:n salasanaa… Ja olet päässyt Google scholariin 10minuutiksi. Kirjoita siinä sit papereita. Kolleegani ihmettelevät, miten saan täällä yhtään töitä tehtyä… Mut silti olen vetänyt 3 pilottia 3 kaupungissa, kirjoittanut yhden paperin ja esittänyt sen konferenssissa. Plus ohjannut paikallisia opiskelijoita heidän töissään. Meillä on uusi 1-1-1 Kirjoitusprojekti, jossa autan heitä kirjoittamaan yhden paperin per henki per vuosi englanniksi. Tämä on tavoite ensi vuodelle.

Jos vertaan itseäni tutkijana kolleegoihini Suomessa, koen alemmuuskompleksia, en mielestäni osaa mitään. Kun taas vertaan itseäni kolleegoihin täällä liittyen englanniksi julkaisemiseen - no silloin taas tiedän, että osaan paljon enemmän kuin he. Olenko hyvä vai huono tutkija? Se riippunee perspektiivistä ja tavoitteista, joita itselleen asettaa.

Sain varsin houkuttelevan työtarjouksen komennuksen päätteeksi paikalliselta varadekaanilta. Kiina-ikävääni se lämmittää kovin, koska tiedän halutessani saisin täältä kokoaikaisen työpaikan. Jos poikamme ei olisi autisti, tämä tarjous olisi helppo ottaa vastaan ja muuttaisimme Kiinaan ensi vuonna varmasti. Tämänhetkisessä elämässämme kuitenkin on toimivampaa jakaa aikaa kahden maan välille. Ideaalisinta olisi pystyä viettämään täällä 2-3kk parissa jaksossa vuoden aikana. On kuitenkin mukava kuulla, että jos vaikka sattuisi käymään niin, ettei minulle löytyisi töitä ensi vuonna Jyväskylästä - täällä kyllä olisi tilausta.

Eilisiltana tutkimusryhmäni (siis professorini) järjesti meille lähtiäisillallisen tuttuun tapaan. Paikalla olivat melkein kaikki läheisimmät ystäväni täältä ja tilaisuus oli varsin lämminhenkinen. Heidän kehitystään viimeisen neljän vuoden aikana on ollut mahtava seurata ja parasta on ollut se, miten meistä on vuosien varrella tullut läheisiä. On jaettu iloja ja suruja ja onnistumisen hetkiä. Jokaiseen ihmiseen ja paikkaan täällä liittyy niin paljon muistoja. Kun 4 vuotta sitten päätin muuttaa Kiinaan - en olisi ikinä arvannut, miten paljon täältä saisin.

Joten tunnustan, minulla on Expat Blues. Tiedän, että se on epäreilua niitä kohtaan, jotka Suomessa ja Euroopassa odottavat meitä. Yritän siis parhaani muistaa myös Suomen hyvät puolet, sillä tiedän, että palaamme Kiinaan ennemmin tai myöhemmin. Näinä hetkinä on hyvä muistuttaa itseään niistä asioista, joiden vuoksi palaamme:

1. Väikkäri
2. Lapsen puheterapia&lääkinnällinen päivähoito
3. Ystävät ja sukulaiset

Johan niitä tuossa onkin. Mitä suunnitelmia meillä on loppuvuodelle? Olen iloinen mieheni puolesta, joka näyttää pääsevän mahtavan työtarjouksen tiimoilta matkustelemaan takaisin Aasiaan syksyllä - kateellinen tietenkin, koska haluaisin päästä käymään maissa, joihin hän on menossa. Valitettavasti duuni on kuitenkin sellainen, jossa tehdään töitä 16h/vrk, joten se ei oikein kompota perheen mukaan tuomisen kanssa. Omia reissuja kesälle/syksylle minulle on näillä näkymin luvassa ainakin vielä kohteisiin: Lontoo, Southend, Barcelona, Colchester, Lisbon, Luxemburg…   

/We are spending the last day in our China home in Xi'an. It somehow feels so right to be here. Our schedule in China this time has been quite challenging - 5 cities in 1 month, 3 of which we've never been to before. Even though I would say we are pretty pro traveller family, one can see it's been a bit tiring from time to time. Overall it's been a great month though and has certainly passed just as fast as I thought it would. Our research group threw us a goodbye dinner last night - it was a very heart warming gathering of very old friends. I feel the Expat Blues again today, leaving my China life behind - even though I know we will come back eventually. 

I got offered a full faculty position here by the vice dean of our school. The offer is very tempting and a lot of money as well, but living in China for 9 months per year is unfortunately impossible in our current situation of having an autistic kid who needs therapy that is located in Finland. If there wasn't that fact, I think we'd move to China in a heartbeat. Still, it's nice to be offered. 

What's happening in the rest of the year? You've heard this before, but my number 1 priority is of course to finish my PhD. My husband has a fantastic offer on the table to do a dream job in Asia in September, which I am so happy about (even though quite envious!) which will mean that if it really happens, Tops and I will be spending a lot of quality time just the two of us this Autumn. Personally I have plenty of trips coming up all over Europe, so stay tuned - Finnworld will go London, Southend, Barcelona, Colchester, Lisbon, Luxemburg…