Tänään tulee kuluneeksi kymmenen vuotta yhdestä elämäni
merkityksellisimmistä päivistä. 10 vuotta sitten vietin sen päivän
Jämsän jokilaakson sairaalassa. Aamulla menin sinne setäni kyydillä.
Lääkäri piirsi minuun permanent-tussilla. Illalla teeveestä tuli Suuri
Seikkailu, mutta olin liian huumeissa keskittyäkseni siihen.
Tästä päivästä on kymmenen vuotta, mutta muistan sen paremmin kuin monet
vuodet elämässäni. Tuona päivänä minusta tuli minä. Ehkä joskus
kirjoitan siitä, mitä tuona päivänä tapahtui.
Tärkein tapahtuma oli kuitenkin loppupeleissä pääni sisällä. Tuona
päivänä minä aloin uskoa, että olen arvokas. Ilman 7.6.2003 tapahtumia,
en olisi tässä, näiden ihmisten kanssa. Se on minulle selvää. Hassua oikeastaan miten elämän
tärkeimmät hetket usein vietetään sairaalassa.
Yksikin päivä voi muuttaa koko elämän. Ja joka päivä voi tehdä sen
päätöksen, että parantaa elämäänsä jotenkin oleellisesti, jos siinä joku
mättää. Isot päätökset ovat usein vaikeita, mutta tuo päivä muistuttaa
minua aina siitä, että kaikki on mahdollista - elämä on liian lyhyt
marisemiseen ja tyytymiseen.
Elätkö sinä täysillä?
10 years ago today I spent my day in a hospital. This was one of the
most influential day of my life. I decided to live it as full as
possible. Life is very short and that day reminds me always to live life
to the fullest.
En voi kun ihailla miten vahva nainen sä olet. Teet just niinkun tuntuu hyvältä ja teet niitä asioita mitkä tekee onnelliseks. Mä toivon, että joskus vielä mussakin on voimaa tehdä se suuri päätös ja jättää taakse tää tänhetkinen suhde josta tiedän, ettei se ole se mitä elämältäni haluan. Jättää taakse kaikki painostus jatko-opiskelusta, tehdä sitä mikä tuntuu hyvälle. Joskus vielä. Toivottavasti.
VastaaPoistaTykkään aivan mielettömästi sun jutuista! (Ensimmäistä kertaa muuten tänävuonna osasin sanoo Euroviisuistakin jotain, kiitos sinun :D ) Parasta antia mitä blogimaailmalla on tarjota! :)
-Ee-
Kiitos tästä palautteesta, se tuntuu mukavalta. Varmaan lähinnä siksi, että sä oot ehkä mun ainoa (!) lukija, jota mä en oikeasti tunne ollenkaan. Tai ainakin ainoa, joka on jotain kommentoinut. Eli ehkä positiivinen palaute tuntuu vieläkin paremmalta jos se tulee sellaiselta ihmiseltä, jolla ei ole jotain 'velvoitetta' antaa positiivista palautetta. No ei tietysti live-elämän ystävillä ja sukulaisillakaan ole, mutta periaatteessa ne jo tuntee mut. On jotenkin helpompi kokea onnistuneensa jossain, jos palaute tulee vieraalta. Kiitos!
PoistaElämän vuodet menee niin nopeesti eteenpäin, että mä todella toivon, että sinäkin jaksat tehdä ne päätökset, jotka vievät sitä elämää siihen suuntaan, mikä itsestä tuntuu parhaalta:) Voimia niihin!
Ja toi euroviisukommentti oli ihan paras, nauratti;)
PoistaMä muistan! Puhuttiin puhelimessa, ja kysyit, oonko kirjottanut runoja. Sanoin, etten oo semmosia töiltä ehtinyt enkä jaksanut. Sanoit, että nyt kirjotat vaan. Nyt vasta oikeestaan ymmärrän sen keskustelun ja sen, mitä sillon olit oppinut elämästä ja sen elämisestä! Sä oot ollu aina rohkeudessa mua edellä!
VastaaPoistaTiiätkö, mä mietin, et kenelle mä soitin sieltä sairaalasta ja en muista soittaneeni sulle, mut en kyllä muista kenelle muillekaan soitin... Kiva kun sinä muistit! Tää tarina on ihana. Täytyy kuunnella omia neuvoja. Mitenköhän mä oon muka 22 vuotiaana ollut noin paljon viisaampi kuin nyt! Ehkä mun pitäis listata mun ominaisuuksiin, että 'ei pelkää mitään'. Se on kyllä totta. Juuri mitään. En tiedä, mikä mua pelottaisi. Kuoleminenkaan ei pelota, koska tiedän, että olen elänyt aina täydellä sydämellä.
PoistaMä muistelen, et soitit kotoa, R-täti tais olla sun seurana? Mä taas olin Halpa-Hallin pihassa. Heinänuha-aika oli pahimmillaan ja aivastelin yhtenään. :)
PoistaJoo Ritva asui mun luona kuukauden. Mä muistelen, et mä olin sellasella dieetillä, että illallinen oli kaks paahtoleivän palaa, jee.
Poista