Tätini on nyt jo onnellisesti kotona ja isikin on palannut Edinbourgista Xi'aniin.
Nyt on mukava katsoa näitä viime viikkojen kuvia ja fiilistellä vähän vielä tätä kiinaelämää.
Tätini on kohta seitsemänkymppinen ja oli visusti päättänyt, ettei sitten ikinä lähde Euroopan ulkopuolelle, kun pitkä lento on vaikea astmankin kanssa ja kunto alkaa olla jo paremmat päivät nähnyt.
Mutta sitten syntyi tämä siskon tyttären poika. Siinäpä motivaatiota lähteä Kiinaan. Ja kun finnair ystävällisesti lensi tämän vuoden kesäkauden ajan suorana Helsinki-Xi'an reittiä 7h 15min suuntaansa, niin mikäs siinä oli tullessa. He olivat myös upgradanneet tätini tulomatkalla business-luokkaan, kun turistiluokka oli sen verran täynnä. Kyllä kelpasi matkata liikemiesten keskellä ja juttua aiheesta riittää varmasti moneksi vuodeksi vielä!
Nyt kun perhe on taas ehjä niin kyllä tuntuu mukavalta, mutta täytyy sanoa, että kyllähän se niin on, että Suomalaisten vieraiden poistuminen tekee aina haikeaksi mielen. Toisaalta meillä on jäljellä enää niin vähän tätä aikaa täällä, että kohtahan se on joulu ja sitten taas tavataan.
Elämä on niin lyhyt, mutta olen silti onnellinen siitä, että sain katsella tätäkin auringonlaskua näiden ihmisten kanssa juuri tältä Xi'anin kaupungin muurilta.
My husband has returned from Edinbourg and my aunt has flown home to Finland. The family is once again complete and that feels really good. However, I cannot help but feeling a little sad seeing my aunt go home. We had such amazing days in China. And for someone who thought they'd never leave Europe, ever, this must have been a really great experience indeed. I certainly miss my family and relatives here - it's the two home syndrome, which my brother's girlfriend mentioned quite wisely: You always leave someone behind. But life is very short and therefore I must say that I was very pleased to had been looking at the sunset of these pictures, from the Xi'an city wall, with my aunt and my son - These days happened and nothing will ever take the memories away.
Nyt on mukava katsoa näitä viime viikkojen kuvia ja fiilistellä vähän vielä tätä kiinaelämää.
Tätini on kohta seitsemänkymppinen ja oli visusti päättänyt, ettei sitten ikinä lähde Euroopan ulkopuolelle, kun pitkä lento on vaikea astmankin kanssa ja kunto alkaa olla jo paremmat päivät nähnyt.
Mutta sitten syntyi tämä siskon tyttären poika. Siinäpä motivaatiota lähteä Kiinaan. Ja kun finnair ystävällisesti lensi tämän vuoden kesäkauden ajan suorana Helsinki-Xi'an reittiä 7h 15min suuntaansa, niin mikäs siinä oli tullessa. He olivat myös upgradanneet tätini tulomatkalla business-luokkaan, kun turistiluokka oli sen verran täynnä. Kyllä kelpasi matkata liikemiesten keskellä ja juttua aiheesta riittää varmasti moneksi vuodeksi vielä!
Nyt kun perhe on taas ehjä niin kyllä tuntuu mukavalta, mutta täytyy sanoa, että kyllähän se niin on, että Suomalaisten vieraiden poistuminen tekee aina haikeaksi mielen. Toisaalta meillä on jäljellä enää niin vähän tätä aikaa täällä, että kohtahan se on joulu ja sitten taas tavataan.
Elämä on niin lyhyt, mutta olen silti onnellinen siitä, että sain katsella tätäkin auringonlaskua näiden ihmisten kanssa juuri tältä Xi'anin kaupungin muurilta.
My husband has returned from Edinbourg and my aunt has flown home to Finland. The family is once again complete and that feels really good. However, I cannot help but feeling a little sad seeing my aunt go home. We had such amazing days in China. And for someone who thought they'd never leave Europe, ever, this must have been a really great experience indeed. I certainly miss my family and relatives here - it's the two home syndrome, which my brother's girlfriend mentioned quite wisely: You always leave someone behind. But life is very short and therefore I must say that I was very pleased to had been looking at the sunset of these pictures, from the Xi'an city wall, with my aunt and my son - These days happened and nothing will ever take the memories away.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti