Syyslomailimme Kainuussa.
Leikittiin mummin kanssa armottomasti.
Välillä syötiin pullaakin istuen isojen ihmisten tuolissa.
Ja hummailtiin. Vähän oli vielä syksyn värejäkin jäljellä.
Käytiin leikkipuistossa
Ja lenkillä
Kainuun syksy on sumuinen
Näissä maisemissa tulee omat kouluajat mieleen ja samalla ihmetyttää: Miten me voimme olla jo kolmekymppisiä? Vastahan olimme näissä puistoissa. Vastahan me olimme niitä vastuuntunnottomia teinejä. Vastahan me kapinoimme.
Miten on mahdollista, että nyt meitä kiinnostaa rakennusten tuhoamisen sijaan asuntolainat ja -remontit. Me olemme kunnallisvaaliehdokkaina. Me olemme se yhteiskunnan keskus, emmekä sivustaseuraaja.
Kajaanissa on nostalgiaa kaikkialla. Kaikissa kadunkulmissa on joku tarina. Jokaisella portaalla olen seisonut, kaikista ovista kävellyt. Vaikken haluakaan näissä maisemissa enää asua, täällä kasvoin ja ajattelin: Sekin on arvokasta.
Tuntuu, että nykyisin kerään kermat päältä tästä kaupungista: Minun ei tarvitse ajatella sen ongelmia tai elää sen arkea. Olen tyytyväinen pohjoisen tukikohtaan, jossa voi käydä muistelemassa vanhoja aikoja hyvässä ja pahassa. Paras tunne on kuitenkin se, että elän nyt elämää, jota halusin elää silloin kun siellä asuin; maailmalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti