Tiedän,
että osa lukijoista odottelee kovasti tuoreempia matkajuttuja, joten
annan tänään Shorinji Kempo/Japaniaiheille paussin ja kirjoittelen vähän
Kiinaelämästä. Ollaan nyt pari viikkoa Xi'anissa takaisin puolen vuoden
breikin jälkeen. Toisaalta tuntuu siltä, kun ei oltais ikinä ees
lähdetty. Mutta olen silti tyytyväinen, että vietimme kesän Suomessa. Se
oli niin ihanan lämmin ja nyt Japanin ja Kiinan myötä mun kesä jatkuu
pitkälle lokakuuhun. (Ylläolevassa kuvassa taustalla näkyy meidän kotitalo, asutaan 15.kerroksessa, alla kuva työpaikkani pihasta)
Suomalaiselle puolen vuoden kesä on jotain ihan ihmeellistä. Suomen
kesähän kestää korkeintaan kaksi viikkoa, eikö niin? Mä oon käyttänyt
mun kesävaatteet aivan puhki - normaalisti ne saa ehkä sellasen yhden,
kaks käyttökertaa kesässä, nyt on oikeesti joutunut hankkimaan uusia,
kun vanhat kuluu! Mitä parhautta!
Olen aina ollut talven lapsi ja
pienenä vihasin kesää, koska oli liian kuuma ja ötököitä ja kaikkea. Olen
nykyään muuttanut mieleni tässäkin asiassa. Kyllä on ihanaa, kun ei tarvitse
pukea lapselle hirveätä määrää vaatetta päälle. Kun voi itsekin kävellä ulos
ovesta pelkässä mekossa. Kun voi jumpata ulkona xi'anin asuntomme takapihan
'ulkokuntosalilla' ilman että jäätyy... Itseasiassa tarvii lämmitellä
huomattavasti vähemmän, hiki valuu jo sekunneissa ja kunnolla. 
Miten se onkin, että kun saa
päivittäisen aurinkoannoksen, elämä tuntuu jotenkin paljon valoisammalta...
Olen onnistunut kohta kaksi vuotta putkeen skippaamaan marraskuun Suomessa. Se
on ihan hyvä tavoite elämässä... Suomi on ihana, mutta parempiakin kuukausia
siellä voi viettää. Aamuisin kävelen töihin läpi viheriöivän puukatoksen - tää
on niin paras hetki mun aamussa.. Tykkään tosta kohdasta ihan hirveesti!
Aika täällä kuluu nopsasti.
Meidän viikon ohjelma on sellainen, että ensin minä teen töitä viikolla ja J
sitten viikon lopussa. Vaihdetaan lapsenhoitovuoro päikseen siis. Yliopistolla
riittää kokouksia ja suunnittelua näin lukukauden aluksi ja sitten illalla leikitään,
urheillaan ja käydään syömässä, ruokaostoksilla ja tietysti jutellaan
sukulaisten kanssa skypessä... Skypettelyn jälkeen kylvetään, isi pesee meillä
pyykit ja sitten yleensä katsotaan hieman televisiota, esim.
elokuvia/tv-sarjoja. Niistä lisää jossain toisessa postauksessa.
Mun lapsenhoitopäivinä mä
harrastan sisä- ja ulkoleikkipuistojen jälkeen shoppailua ja nähtävyyksissä
kiertelyä. Sulkapalloilen tutkimusryhmän kanssa kaksi kertaa viikossa
parin tunnin ajan.
Tykkään ihan älyttömästi meidän kotikadun
päässä olevasta 'Villihanhipagodasta' ja sen alueesta. Siellä myös poikanen
tykkää juoksennella ja sieltä löytyy Xi'anin isoin
sisähiekkalaatikkoleikkipaikka, jonka alakerrassa on Costa Coffee... Eli aika
täydellinen alue - upeita historiallisia paikkoja, paljon juoksutilaa ja
äidille kahvia kun lapsi nuukahtaa:)
Tällä viikolla ollaan pojan
kanssa oltu 'kotimiehinä', kun miehelleni ilmaantui työkeikka kuin tuulesta...
Joku brittiläinen tv-kanava kuvaa dokumentaaria Kiinan ensimmäisestä keisarista
ja koska me sattumoisin olemme täällä (he kuvaavat terrakotta-armeijalla), niin
tokihan he halusivat hyödyntää historioitsijaa ja Qing -keisari kirjailijaa
siihen selostamaan... Mieheni tekee tällaisia keikkoja noin kerta vuoteen,
mutta harvemmin tosiaan hän voi sanoa et joo, asun tuossa tunnin päässä teidän
kuvauspaikasta, milloin tulisin paikalle... Yllättävä reissuboonus
meille siis.
Me topsisen kanssa ollaan nähty
terrakotta-armeija jo tarpeeks monta kertaa, joten ei viitsitä ajella Lintoniin
katsomaan, kun isiä kuvataan vaan sen sijaan leikitään (yritetään tehdä töitä)
täällä kotimaisemissa. Tämä on ihan hyvä harjoitus, koska isi lähtee parin
viikon päästä kahden viikon työkeikalle Edinbourgiin, jolloin meidän tarttee
oikeesti selvitä Xi'anissa ilman tulkkia... No, olen virkistänyt kiinankielen
opintojani jonkin verran - tutkimusryhmässä on muutamia opiskelijoita, jotka
opettavat minulle kiinaa kerran viikossa... Ainakin nykyisin osaan lukusanat,
kiitos sulkapallon pelaamisen... Helpottaa tinkimistä kadulla.
Mitäs muuta kuuluu? No mun
kameran suljin on rikki - oletan, että siinä on kyse vaan yksinkertaisesti sen
vanhentumisesta, onhan luotettava Canon 40Deeni palvellut jo neljä vuotta...
Mun käytöllä mä en ees halua tietää montako ruutua olen kuvannut, mut jos se on
alle 100 000 niin olen yllättynyt. Todennäköisesti lähempänä
neljännesmiljoonaa. Täytyis varmaan hommata joku tapa tarkistaa asia. Eli
vanhahan se on. Kuitenkaan mulla ei just nyt oo laittaa ylimääräistä tonnia
kameraan, ellei ole aivan pakko, joten löysimme kameranhuoltopaikan täältä
kaupungista ja toivon, että josko se tulisi kuntoon 60eurolla, niin kuin
lupailivat. Kiitos Kiina, jos onnistuu - kyllä olis halpaa... Mä jo ehdin pari
yötä miettiä, et mistä ne rahat siihen kameraan repisin.
Koska joo, vaikka tietysti iPhone
vitosen kamera ei ole aivan paska (nämä on siis kaikki sillä kuvattu), niin no
onhan se ankea. Ilman kameraa tuntuu mun elämä siltä kuin olisi ilman käsiä. Ja
tuntuu, että reissua menee hukkaan, jos ei oo sitä... Et jospa tää
tästä.
Sellaista on arki Kiinassa.
Ihanaa, välillä raivostuttavaa ja useimmiten yllättävää. Tykkään aivan
älyttömästi olla täällä. Vaikka tiedänkin, että jos täällä pitäisi olla
loppuelämän ajan niin aivan varmasti alkaisi ahdistaa ihan just nyt. Mutta
koska tiedän, että meidän aika täällä on kovin rajallinen, niin lyhyt... Otan
kaiken irti niistä pienistä elämän hienoista hetkistä. Kaikista ihaninta on
kävellä kaduilla, joiden kuopat ja epäkohdat tuntee kuin omat taskunsa, kävellä
ja näyttää siltä, että asuu täällä, tietää mitä tekee ja minne on menossa.
Parhautta on se, ettei ole turisti, ettei tarvitse kantaa karttaa mukana, ei
juurikaan tarvitse edes sanakirjaohjelmaa, vaan arjen perustarpeet hoituvat
Kiinaksi... Silloin tulee miettineeksi, että on tultu jo pitkälle viime
joulukuusta, siitä päivästä kun muutimme Xi'anin kotiimme.
En varsinaisesti tiedä, miksi
tämä kaupunki kaikista Kiinan kaupungeista on vienyt minun sydämeni. Ehkä se on
se kulttuuri, se historia, nämä ihmiset, nämä muurit. Joistakin paikoista
maailmassa vaan tykkää ihan hirveästi. Kyllä, minä olen taas siinä expattien
kuherruskuukausivaiheessa...
I am going to dump Japan stories for one day and
talk about my so called life in Xi'an.
So we've been here for a few weeks now. For more
recent readers, we were in Xi'an for three months last year from December to
the end of February and have spent six months in Finland in the meanwhile.
However, we love Xi'an and therefore are back for this Autumn. I have really
missed it. What's so great about this city? I guess my heart belongs to the old
buildings, the history and of course to the sun in the sky. It's sunny for more
than 300 days per year here. We are just underneath the Gobi desert, if someone
hasn't looked at the map lately.
It's certainly been the longest summer of my
life, and I'm in no way sorry about that. I have no longing to put on heavy
winter clothes or wonder if my child should be wearing gloves.
The days here go pretty much like this: I work
from nine to five-six, after which we play/excersise, go to dinner and watch
some films/tv. Pretty basic, really. At the end of the week, I am in charge of
childcare and on those times Tops and I will see some sights, maybe shop and
definitely visit lots and lots of playgrounds outdoors and indoors. I love the
area of the Wild Big Goose Pagoda - what a great adventure for a small
half-finn to play around, what a nice area to admire the old and new China
coming together.
Even though my camera's given Error 99 and I'm
currently resorting to iPhone pictures while it hopefully gets its shutter
repaired... I am very much in the expat honeymoon phase again... Yes, even the
internet has been less of an arse lately... If I would have to spend the rest
of my life here, I would probably feel a lot different. But because I know our
time here is limited and short, I plan to make the best of it. Because well...
Life is short! There's no time to be misrable. Why not be happy today, happy
about what we have here, right now? And that is really something.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti