Näin sunnuntaiaamun kunniaksi ajattelin kirjoitella yhdestä mun elämän tosi tärkeästä ihmisestä. Mä ajattelen usein, että olen voittanut jossain sosiaalilotossa, koska mun elämässä on todella paljon aivan huipputyyppejä.
Osa elämän ihmisistä on itse 'valittuja' ja osa kuuluu perheeseen. Mä oon aina ollut perhe- ja sukukeskeinen ihminen (vaikka ehkä sukulaisista ei aina siltä tunnukaan, kun huitelen jossain kaukana). Se tarkoittaa sitä, että vietän paljon aikaa näiden ihmisten kanssa. Mutta onhan se sukulaistenkin kanssa ajan viettäminen oma 'valinta'...
Minulla ei ole siskoa. Ainoa veljeni on syntynyt ~12 vuotta minua myöhemmin, joten lapsuudessa olin aikalailla ainoa lapsi. Vietin kuitenkin paljon aikaa serkkujeni kanssa, etenkin Kirsin kanssa. Olimme lapsena aina yhdessä, tai jos emme olleet, kirjoittelimme toisillemme kirjeitä tai puhuimme puhelimessa.On selvästi ollut aika, jolloin hän on ollut elämäni tärkein ihminen. Kenenkään muun kanssa minulla ei ole vastaavaa ystävyyssuhdehistoriaa. Lapsuusaikojen tarrojen vaihtelusta lupiinikukkakauppoihin, hylkeiden häihin, omaan etsivätoimistoon ja teini-iän salakieliin - miten pojat olivat salanimiltään farkkumerkkejä, ja miten shoppailimme Jyväskylän keskustassa viittä erilaista huulikiiltoa (Body shopin oli tietysti paras ja maksoi muuten 25markkaa per purkki... Maku taisi olla kiiwi, ainakin se oli vihreä).
Olemme Kirsin kanssa hyvin erilaisia ihmisiä, vaikka meillä onkin ollut samantapainen kasvatus. Minä olen sellainen, että hypätään pääedellä ja puhutaan ennen kuin mietitään. Kirsi taas on sellainen, joka miettii tarkemmin ja menestyy kaikessa, mitä tekee. Hän on opettanut minulle vuosien varrella niin paljon - pitkäjänteisyydestä, kärsivällisyydestä, hiljaisuuden tärkeydestä, less is more:sta ja niin edelleen.
Meillä on elämämme aikana ollut paljon yhteisiä harrastuksia kuten mökkeily, lukeminen ja jopa Magic: the Gathering... Mutta kuitenkin suurin yhteinen harrastuksemme on jo 13 vuoden ajan ollut Shorinji Kempo. Kun suostuttelin serkuttareni aloittamaan Kempon puoli vuotta oman aloitukseni jälkeen, mieleeni ei ikinä pälkähtänyt, että hän oikeasti jatkaisi Kempo-harrastusta läpi elämänsä. 18-vuotiasta Kirsiä kun tuntui siihen aikaan kiinnostavan enemmän naiselliset asiat kuten vaikkapa se, että miten kesätyöviikolla voi joka päivä pukeutua hieman erilaiseen asuun... (Ironista, että tämä kuulostaa minusta nyt ihan järkeenkäyvältä ajatukselta...) Mutta Kirsi on aina osannut yllättää... Tuntuu, että liian usein aliarvioin hänet.
Kirsi jatkoi Kempoharrastustaan vaikka asui vuosia paikkakunnalla, jossa Kempoa ei harrastettu ja matkusti yli tunnin suuntaansa päästäkseen Hämeenlinnan reeneihin säännöllisesti. Hän ei luovuttanut. Nyt Kirsi opettaa Shorinji Kempoa Helsingin Yliopiston Branchissa ja on juuri osallistunut maailmanlaajuiseen embu-kilpailuun Suomen ainoana edustajana parinsa kanssa. En osaa sanoin kuvata, kuinka ylpeä olen hänestä, kuinka onnellinen olen hänen puolestaan ja kuinka paljon minulle merkitsee se, että saan jakaa rakkaan harrastukseni hänen kanssaan. Että saan matkustaa ja tavata ihmisiä maailman joka kolkassa ja jakaa nämä ystävyyssuhteet rakkaan serkkuni kanssa.
Kiitos sinusta <3
Today I decided to spend some time to talk about my cousin, who is truly like a sister I never had. We've always been tight, ever since children. Even though she and I are very different and live our lives with quite different styles, I am so so glad we've shared so many activities over the years. Biggest one of course being Shorinji Kempo, which I never thought she'd continue after I talked her into joining the basic course about half a year after I had started. That was 13 years ago. She now teaches in Helsinki University Barnch
and has just been to an embukai in the World taikai. I am ever so broud of my beautiful and determined cousin, who succeeds in anything she does in life. Thank you for sharing my life and these precious moments with me.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti