Olin pitkästä aikaa Hyvissä reeneissä. Siis sellaisissa, joissa tuntuu, että nyt jaksat ja pystyt ja ylität itsesi. Viime viikon työrupeama oli sen verran raskas, että kyllä maistui reenailla kerrankin pää aivan tyhjänä ja niin kovaa kuin kunto antoi myöten.
Heti lämmittelyrandorin aikana tuli erityyppinen olo ja tuntui, että tätä olen todellakin odottanut kaksi viikkoa. Sellaista tunnetta ei todellakaan voi saavuttaa kuntosalilla, lenkillä tai uimassa. Tosin olin hieman liian innostunut ja löin hieman liian kovaa - sitähän nyt sattuu mustien vöiden kesken silloin tällöin. Oli aivan huippua myös pitää adrenaliini tarvittavalla tasolla läpi harjoituksen - yhtään ei ollut väsynyt olo missään vaiheessa.
Minun harrastukseni on vaan yksinkertaisesti paras. On mahtavaa, että kun tylsät ja tyhmät ihmiset työrintamalla ärsyttävät, voin jättää heidät tatamin laidalle ja potkia/hyppiä/heittää/lyödä jne sydämeni kyllyydestä ympäristössä, jossa tämä väkivaltainen energia ei satuta ketään, ainakaan liikaa.
Tiistain harjoituksen aikana en tuntenut minkäänlaista kipua. Kotona käsivarresta löytyi mojova purppurainen mustelma. Matkamuisto paikasta, johon suurin osa ihmisistä ei koskaan tule vierailemaan.
Kuvitus Kyotosta 2009.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti