Se kasvaa niin kovaa vauhtia, nyyh! Viime vuonna terassilla pikkuinen viihtyi vielä sitterissä ja sylissä...
Tänä vuonna meno on aivan toista...
Äitin kukkapenkin kimpussa...
Kuten sanottu, onni on myös aidattu veranta.
Kohta se varmaan lähtee jo kouluun... Viime aikoina on juttua tullut ulos siihen malliin, että eiköhän sieltä kohta ala jo tulla jotain ymmärrettävääkin. Tällä viikolla hän osasi osoittaa äidin, daddyn ja lampun oikein. Lamppua ei vielä osaa lausua, mutta kaksi edellistä tärkeää sanaa jo sujuvat.
Tuntuu, että vielä se on niin pieni ja äidin huoli on iso, mutta toisaalta on ihana tunne, kun joku tarvitsee minua niin kovasti. Olo tuntuu kovin tärkeältä, kun tulee kotiin ja joku rutistaa ja paijaa ja vahtii, ettei äiti vaan lähde enää mihinkään. Kyllä varmasti sitä elämässä on sitten edessä niitä itsenäisempiäkin vuosia, jolloin jo haikeudella muistelee, ettei päässyt vessaan ilman, että joku roikkuu lahkeessa.
Pus mun pieninen:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti