Tapasin vanhan ystäväni pitkästä aikaa - olisikohan viisi vuotta vierähtänyt edellisestä. Juteltavaa riitti. Hän oli sinä aikana opiskellut ammattiin, joka minusta oli aivan hassua. Siis se, että aika ei pysähdy, vaikka minä en seuraakaan tapahtumia kuin televisiosarjan jaksoja joka päivä. Keskustelimme elämän elämisestä yleensä ja onnellisuudesta. Keskustelimme meille molemmille tärkeistä kamppailulajeista. Hän kertoi, että oli päättänyt alkaa tehdä vähemmän töitä - vain sen verran, että elättää itsensä ja lopun ajan käyttää reenailuun.
Oli todella voimaannuttavaa huomata, että ystäväni oli ymmärtänyt, miten elämää pitäisi elää kukaan ei meitä tee onnelliseksi, ellemme me itse päätä tehdä. Hän kertoi, että mikäli ei saa työstään vastaavanlaista oloa kuin treeneistään niin aikoo tehdä töitä vain juuri sen verran kuin tarvitsee. Tuntuu siltä, että yhä enemmän ihmiset ovat kiinni työpaikoissaan, joista eivät todella nauti tai jotka eivät heitä haasta, jopa töissä, joissa tulee henkisesti ja fyysisesti sairaaksi. Moni jo pian eläkeiän saavuttava on sanonut minulle, että he toivovat, että olisivat tehneet vähemmän töitä... Moni puhuu, mutta käytännössä en ole tavannut montaa, joka toteuttaa. Mikähän suomalaisessa työmoraalissa on se juju, joka saa meidät paahtamaan päivästä toiseen...
Olen siinä mielessä onnekas, että nautin työstäni ja se ei ole koskaan ollut minulle pakkopullaa. En laske tunteja tai minuutteja, enkä odota viikonloppua kuin kuuta nousevaa. Viihdyn siinä, mitä teen ja haluan kehittyä. Osittain kyse on varmasti myös asennoitumisesta - kohtaako päivät niin, että 'taas tätä' vaiko että 'jes tätä'. Minusta vain ihminen itse voi tehdä itsensä onnelliseksi ja jos usein täytyy valittaa siitä, millaista arki on, niin ehkäpä olisi peiliin katsomisen paikka.
Ystäväni kertoi myös, että hän oli tullut siihen tulokseen, että kaikessa voi onnistua, jos vain on tarpeeksi uskoa ja panostusta aiheeseen. Olen samaa mieltä, että unelmat on tehty saavutettaviksi - niin ainakin yritän itse elää. Ja täytyy sanoa, että mikäli kuolisin huomenna, tiedän, että elin juuri sen verran kuin pystyin. No regrets.
Oli todella voimaannuttavaa huomata, että ystäväni oli ymmärtänyt, miten elämää pitäisi elää kukaan ei meitä tee onnelliseksi, ellemme me itse päätä tehdä. Hän kertoi, että mikäli ei saa työstään vastaavanlaista oloa kuin treeneistään niin aikoo tehdä töitä vain juuri sen verran kuin tarvitsee. Tuntuu siltä, että yhä enemmän ihmiset ovat kiinni työpaikoissaan, joista eivät todella nauti tai jotka eivät heitä haasta, jopa töissä, joissa tulee henkisesti ja fyysisesti sairaaksi. Moni jo pian eläkeiän saavuttava on sanonut minulle, että he toivovat, että olisivat tehneet vähemmän töitä... Moni puhuu, mutta käytännössä en ole tavannut montaa, joka toteuttaa. Mikähän suomalaisessa työmoraalissa on se juju, joka saa meidät paahtamaan päivästä toiseen...
Olen siinä mielessä onnekas, että nautin työstäni ja se ei ole koskaan ollut minulle pakkopullaa. En laske tunteja tai minuutteja, enkä odota viikonloppua kuin kuuta nousevaa. Viihdyn siinä, mitä teen ja haluan kehittyä. Osittain kyse on varmasti myös asennoitumisesta - kohtaako päivät niin, että 'taas tätä' vaiko että 'jes tätä'. Minusta vain ihminen itse voi tehdä itsensä onnelliseksi ja jos usein täytyy valittaa siitä, millaista arki on, niin ehkäpä olisi peiliin katsomisen paikka.
Tuo on kyllä ehdottomasti hyvä elämänasenne. Mielummin tekee ja epäonnistuu, kuin ei tee mitään ja katuu sitten kuoleman kynnyksellä, kun ei edes yrittänyt. :)
VastaaPoistaPiti tulla vielä lukemaan juttu uudestaan sen jälkeen, kun juttelin tämän ystäväsi kanssa. :)
VastaaPoista