Isot hetket

Viimeisen parin päivän ajan on ollut todella raskasta lukea blogeja ja sosiaalista mediaa. Tuntuu, että alkaa itkettää ihan pienestä. Kaikki ovat niin iloisia, onnellisia ja pirteitä. Minäkin olen, mutta ystäväni ei. Pari päivää sitten hän koki ehkäpä pahimman asian, mitä ihmiselämässä voi vastaan tulla. En selitä sitä tässä enempää, sillä haluan kunnioittaa hänen suruaan.

 On vaikea yrittää käsitellä asiaa. Tuntuu, että itsellä ei ole oikeutta surra, koska toisen suru on niin iso. Toisaalta tuntuu, ettei itsellä ole oikeutta iloita, kun toiseen sattuu niin kovin. Pelkään, että loukkaan millä tahansa kommentillani tai jopa ajatuksellani. Haluaisin pystyä auttamaan enemmän, olemaan edes läsnä, mutta tiedän, että tällä hetkellä ja vielä pitkään, paras lääke on hiljaisuus ja aika.

 Ihmisten elämä on haurasta ja oikukasta. Moni ajattelee niin, että on itsestään selvää, että on terveys, työpaikka, puoliso, perhe ja ystävät. Kuitenkin yleensä jossakin elämänvaiheessa jokainen kokee ns. 'isoja hetkiä', jolloin joku elämän peruspilareista kaatuu tai vapisee.

 Minun elämässäni tapahtui tällainen hetki 12.7.2007, kun isäni menehtyi munuaissairauteen. Tuntui kohtuuttomalta, että miksi hänen piti kuolla kaksi viikkoa ennen häitämme, viikkoa ennen veljeni rippijuhlia. Seuraavat pari vuotta menivätkin sitten kuin sumussa. En muista niistä vuosista juuri mitään. 

 "Big moments are going to come, you can't change that. It's what you do afterwards that counts. That's when you find out who you are."

Se suru kulkee aina mukanani. Nykyisin sitä ei tarvitse itkeä kovin usein, mutta se ikävä ei koskaan lakkaa. Pitkän aikaa suru oli osa identiteettiäni - se asia, joka minulla oli päälimmäisenä mielessä. Olin nuorena kuolleen tytär. Nykyisin saan olla jo paljon muuta ja ajattelen niin, että minun aikani tämän ihmisen kanssa oli rajoitettu, niin kuin se on kaikkien muidenkin ihmisten kanssa. Me emme vaan tiedä, mitkä ne rajat ovat ennen kuin isot hetket piirtävät meille ne. Mikään ei ole kalliimpaa kuin se aika, jonka rakkaittensa kanssa viettää. Parhaiten menneitä rakkaitani ajattelen kunnioittavani siten, että vietän mahdollisimman onnellista elämää elävien rakkaiden kanssa.

 Niinpä en kiirehtinyt tänä aamuna töihin, kun pieni poikani oli kuumeessa ja allapäin. Ajattelin, että on minulla aikaa halitella nyt pientä rassukkaa. Tällaisilla viikoilla 'suorittajan' prioriteetit muuttuvat. On kuitenkin myös hyvä muistaa rutiinit, sillä ihminen saa niistä turvaa.

"I have to do these things. Because when I stop, she's really gone."

Olen havainnut, että minulle sopii käsitellä asioita tekstin ja kuvan keinoin. Isäni kuolinviikolla kävin tätini kanssa läpi koko hänen elämänsä kuvavarannot ja skannasin yli 200 kuvaa hänestä. Tämä oli minun terapiaani, joka auttoi muistamaan kauniita hetkiä yhdessä ja sitä ihmistä, joka hän oli ollut ennen sairauttaan. Samana vuonna kirjoitin hänen viimeisistä viikoistaan sairaalassa runokokoelmaani. En koskaan käynyt terapiassa tapahtuneen jälkeen, vaikka ymmärrän nyt, että se olisi ollut hyvä ajatus.

Jokaisella on omat tapansa surra, tämä teksti on minun tapani. Ystävälleni haluaisin sanoa, että jokaisen elämän isot hetket ovat ainutlaatuisia, eikä kukaan tiedä, miltä sinusta tuntuu. Olen niin pahoillani.


The biggest moment in my life so far was 12.7.2007 when my father died. That moment changed me. This writing is about how I have been dealing with the sorrow and grief. Our time with our loved ones is always limited, we just don't know how many hours are left before they are already gone. The only way I know how to respect my dearrest passed ones, is to live full with those that are still living.