Katsottiin taas
viime viikolla IMDB-leffoja:
Who is afraid of
Virginia Woolf? *****
Elisabeth Taylor
ja Richard Burton klassikkoelokuvassa, josta ei puutu syvyyttä. Pidin tästä
elokuvasti kovasti. Ehkäpä siksi, että pidin teininä Virginia Woolfista paljon
ja luin sitä lukiossa. Kirjoitinkin hänestä äidinkielen novelleissa yms.
Jotenkin tuntui siltä, että Woolfin tuotantoa tuntemattomille otsikko ei
avaudu, mutta minulle se loi kontekstin pääpariskunnan ’mielen peleille’, joita
he pelasivat koko elokuvan läpi. Mieheni varmaan olisi sanonut tästä, että ’it’s
a stage play’, eli elokuvasta huokuu sen perustuminen näytelmään. Pidän siitä, että hahmoja on pieni määrä.
Tässä tapauksessa viisi, joista yhdestä selviää vasta lopussa, ettei (spoiler!)
häntä olekaan olemassa. Koko näyttelijäkaarti taisi vetää oscarit ja ne kyllä
todella ansaittiin. Tykkäsin hirveästi nuoren pariskunnan naisesta, joka päättää
mielummin olla hullu kuin katsella miehensä syrjähyppyjä. Tykkään hirveästi
myös elokuvista, jotka tapahtuvat yhden päivän tai illan aikana, tai jopa
muutaman tunnin aikana (esim. Wonder Boys, Before Sunrise ja Magnolia – kaikki aivan
huippuja). Niissä jotenkin kaikki on intensiivisempää ja ei hahmojen
kehittymisessä täytyy kirjoittajan käyttää enemmän mielikuvitusta kuin
pidemmällä aikajänteellä varustetuissa pätkissä. Lisäksi tässä on käytetty
tehokeinona huikeaa dialogia, eikä esim. Hienoja maisemia. Niinpä sanoisin,
että tällaisella elokuvalla on vaikeuksia voittaa esim. Parhaan elokuvan
oscaria... Ehkä eeppisyyteen tarvitaan jotain isompia kulisseja. Anyways, me
likes. Täytyy katsoa uudestaan joskus, koska tämä kestää katselukertoja.
Varmasti joka kerta nousee jotain uutta esille.
Vihan hedelmät
***
Karu kertomus
amerikkalaisten työttömyydestä ja nälästä… Tässä elokuvassa yleissävy oli
kuitenkin positiivinen ja kaiken ankeuden keskellä perheellä oli kuitenkin
toisensa ja he löysivät paikan, jossa kaikkia ei riistetty. Pidin siitä, miten
kertomus pysytteli syrjemmällä ammattiliittopolitiikasta – vaikkakin lopussa
oli hieman sellainen fiilis, että entä sitten, tässäkö tää oli. Verrattuna
esim. Parin viikon takaiseen Ladri Bicicletteen tämä ei tuntunut kertovan
tarinaa aivan yhtä koskettavasti. Molemmissa lapset näkevät nälkää, mutta vain
toisessa tilanne on niin epätoivoinen, että perhe päätyy varastamaan – se tuntuu
ironisesti julmemmalta kohtalolta kuin vihan hedelmien miestappo-tilanteet,
jotka ikäänkuin ’vaan sattuvat vastaan’ perheen pojan tielle. Tuntuu siltä,
että vihan hedelmissä poika ei kuitenkaan ota tai tunne vastuuta tappamistaa
miehistä, vaan kyseessä on aina ollut esim. Itsepuolustus kun taas
polkupyörävaras on liiankin tietoinen siitä, mitä on tekemässä. Tässä minusta
oli juuri näiden kahden hyvin samantyyppisen elokuvan nyanssiero, joka minun
päässäni on myös kahden tähden arvoinen. Vihan hedelmät oli hyvä, mutta
kuitenkin hyvien elokuvien maailmassa keskinkertainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti