Alamäki

  

Aina silloin, kun elämässä menee liian lujaa, on hyvä muistaa, että on myös tällaisia päiviä. Ulkona on ollut mitä ihanin kevätkeli jo kolmatta päivää ja minä olen ollut neljän seinän sisällä. Tai no, olen käynyt viemässä roskat ja kaupugilla ostamassa ruokaa ja lääkettä. Vaikea erotella, mikä on flunssaa ja mikä on allergiaa, sillä aerius+duact kombollakin ulkona tuntuu siltä, että silmät liimautuvat umpeen ja kaktukset ovat asuttaneet kurkun seudun.

Pienellä potilaalla ei myöskään ole ollut paras viikko elämästään, yöllä on tullut kitistyä ja huudettua välillä parin tunnin jaksoja. Ruoka ei maita hänelle, mikä takaa sen, että myös energia on ihan lopussa, ihan koko ajan. Samaan syssyyn on menossa kävelemisen opetteluvaihe, joka takaa sen, että lapsi näyttää pahoinpidellyltä. Yksi silmä on mustana, otsa ruvella ja äsken kolautti hampaansa ikeniin niin, että verta lensi. Koordinaatiokyky heikkenee kuumeesta johtuen ja pikku rassukka on aivan onneton.

Tämän päälle olen yrittänyt tapella teleoperaattoreiden kanssa siitä, että miksi kännykkäni ei toimi ja saada kytkykauppaa purettua iPhonestani. Tämä on vaatinut tuntien työtä ko. yritysten verkkosivuilla ja jammailua asiakaspalveluiden hissimusiikin tahtiin. Jouduinpa jopa jalkaantumaan toimipisteisiinkin Jyväskylän keskustaan, koska puhelimeni lakkasi kokonaan menemästä verkkoon ja en täten voinut enää odotella, että joku vastaisi asiakaspalvelunumeroon, kun ei ollut millä soittaa siihen...

Mauri Pekkarinen oli kompassilla julistamassa mantraansa: Espanjalle ja Kreikalle ei enää mitään makseta... Samalla sain viestin kreikkalaiselta kolleegaltani, joka pohti, että hajoaako hänen maansa sillä aikaa, kun hän on missiolla. Että sellainen päivä. Ehkäpä huomenna jotain positiivista sanottavaa...