Sitkeitä tyttöjä

Kuva: Kimmo Koivukangas

Ajattelin jatkaa tähän sarjaan Shorinji Kempo-aiheisia juttuja kokemuksistani siitä, millaista on harrastaa naisena. 

 

Minun harrastukseni ovat läpi elämän olleet ‘pojille’ suunnattuja. 13-vuotiaana siirryin poikien ryhmään tenniksessä, sillä kotikaupungissani jatkavien tyttöjen ryhmää ei koskaan muodostunut vaan joka vuosi oli aloitettava alkeista. Olin pari vuotta aloittanut aina alusta ja se tuntui typerältä, joten siirryin ryhmään, jossa oli minä ja viisi poikaa. 

 

Suomessa Shorinji Kempoa treenaa aktiivisesti n. 130 henkeä. Näistä ehkä kymmenen prosenttia on tyttöjä tai naisia. Mustia vöitä aktiivisesti reenaavilla naisilla Suomessa on viisi. Minua korkeammalla tasolla yksi. Maailman laajuisesti naisbranch mastereita ei juurikaan ole. Tästä huolimatta olen sitä mieltä, että Shorinji Kempo soveltuu tytöille erinomaisesti - ei ole tärkeää olla voimakas, nuori, notkea tai mies – Jokainen reenaa omista lähtökohdistaan pyrkien haastamaan itseään, kehittymään. Bonuksena on, että jos joutuu tilanteeseen, jossa itseään täytyy puolustaa, niin ei ainakaan mene panikkiin vaan osaa heti tehdä jotain. Vaikkakin arvelen, että Shorinji Kempo –harjoittelijat joutuvat näihin tilanteisiin harvoin, koska osana opetusta on lukea ja tarkkailla tilannetta kokoajan missä liikkuukin ja osata kävellä pois, jos vaan pystyy. 

 

Ymmärrän, että tyttöjä kiinnostaa enemmän aerobikit ja zumbat – niissä voi pukeutua tiukkoihin verryttelytoppeihin ja vertailla treenikuntoa. Myönnän, että Shorinji Kempo ei ole tällainen harrastus. Ymmärrän, että joitakin naisia pelottaa kipu. Vielä pelottavampaa mahtaa olla se, että joskus aiheuttaisi kipua jollekin toiselle. Sattumisessa tai kivussa harjoituspaikalla on kuitenkin kyse luottamuksesta ja itsetuntemuksesta: Siitä, että luottaa kanssaharjoittelijoihin ja toisaalta itseensä, ettei kukaan loukkaannu vakavasti ja liian kovan kivun aiheuttaminen lopetetaan ajoissa. 

Väitän, että kivunhallinta ja itsetuntemus auttavat esimerkiksi monta nuorta naista askarruttavassa asiassa: Siinä, kuinka paljon synnyttäminen sattuu ja miten siitä henkisesti ja fyysisesti selviää. Oma synnytykseni kesti 29 tuntia, joista 22 mentiin ilman epiduraalia. Minulle tämä oli huikea ja haastava kokemus, mutta etukäteen olin jo suhtautunut asiaan positiivisesti. Siihen vaikutti paljolti se, että jokapäiväisessä harjoittelussani salilla kohtaan tilanteita, joissa sattuu. Tiedän, että kipu on vain osa elämää ja sitä voi henkisesti hallita.

Monen naisen elämä ’pysähtyy’ tai menee tauolle lasten hankinnan yhteydessä. Moni naisharjoittelija on lopettanut Shorinji Kempon raskaaksi tultuaan. Toistaiseksi olen itse ainoa, joka on palannut Kempoon vauvan äitinä. Minun lisäkseni aktiivisesti reenaavia äitejä on kaksi, mutta he ovat molemmat aloittaneet elämäntilanteessa, jossa heidän lapsensa ovat olleet jo isompia.  Tämä tuskin on epätavallista muidenkin harrastusten parissa – äitin huomio suuntautuu uusiin prioriteetteihin. Uskon kuitenkin, että vuoden 2012 isät (muutkin kuin oma mieheni) vahtisivat mieluusti lapsia, jos vaimot haluaisivat harrastaa Shorinji Kempoa. Naista kotona pitää enemmänkin naisen oma pää.

Minulle on jo vuosikausia ollut selvää, että jos joskus saan lapsia, en lopeta tätä harrastusta. Toki se oli katkolla raskausaikana, mutta reenasin niin pitkään kuin pystyin, kuudennen kuun alkuun. Näin pelkoa neuvolantätin silmissä, kun kerroin hänelle, etten aio lopettaa hyppimistä. Ukemit loppuivat kolmannen kuun jälkeen. Neuvolantätini oli kuitenkin huippuasiantuntija ja sanoi, että voin tehdä kaikkea sitä, mikä tuntuu hyvältä ja koska vartaloni on tottunut tietynlaiseen liikkeeseen, voin jatkaa sitä niin kauan, kun pystyn. Uuden lajin aloittamista hän ei suositellut raskausajalle. Tietysti minun oli alusta alkaen sanottava, että en voi ottaa vastaan yhtään potkua mahaani. Osa onnitteli ja osa mietti, että olenkohan menossa vatsaleikkaukseen. 

 Eräs miespuolinen Kempo-kolleegani myönsi minulle kerran, että harjoittelee mielummin miesten kuin naisten kanssa. Perusteluina oli jotakukin se, että pelkää tyttöjä sattuvan tai että poikia on helpompi heitellä ympäriinsä. Minullakin oli kausi reenaamisessani, jolloin harjoittelin mielummin poikien kanssa, mutta olen muuttanut mieleni. On rikkaus reenata erisukupuolten, eri kokoisten, eri motoristen ja eri ikäisten kanssa. Jokaiselta oppii jotakin ja useimmiten oppi on oppia itsestä.

Lopuksi haluaisin sanoa teille tytöille ja naisille, jotka Shorinji Kempoa harrastavat tai ovat harrastaneet – te olette kaikki mahtavia, sitkeitä sissejä! Teidän kanssanne on ollut ilo reenata vuosien varrella. Tiedän, että kaikki naiskenshit Suomessa ovat poikkeuksellisen vahvoja naisia – nimenomaan henkisesti.